CTA Paikka

Oikeudenmukaisuus

17.10.2006
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki

Antiikin neljästä kardinaalihyveestä rohkeus, järkevyys ja kohtuullisuus vaativat aina muita hyveitä rinnalleen, jotta ne kävisivät hyveistä. Rohkeus voi asettua sekä hyvän että pahan palvelukseen, järki voi ilman kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta saada suurta tuhoa aikaan, ja kohtuullisuus voi pilaantua pelkäksi nipottamiseksi.

Neljäs kardinaalihyve, oikeudenmukaisuus, sen sijaan riittää itsessään hyveeksi. Oikeastaan oikeudenmukaisuus käsitteenä merkitsee kardinaalihyveitten kardinaalihyvettä, kaikkien hyveiden äitiä tai paremminkin kaikenkattavaa hyveitten kimppua: rohkeuden, järkevyyden, kohtuullisuuden, seurallisuuden, anteliaisuuden, rauhallisuuden, armeliaisuuden, huumorintajun ja totuudellisuuden muodostama kokonaisuus on se, mitä me kutsumme oikeudenmukaisuudeksi.

Kirjaimellisesti oikeudenmukaisuus merkitsee toimintaa, joka noudattaa oikeutta. Vaikka oikeudenmukaisuus kuulostaa juridiselta termiltä, se ei tarkoita pelkkää lainmukaisuutta. Moraalittomiin tekoihin voi syyllistyä rikkomatta lakia, ja toisaalta oikeudenmukaisuus voi joskus edellyttää lainvastaisia tekoja. ”En ole tehnyt mitään väärää, sillä en ole rikkonut lakia” on lause, joka edustaa melko alkeellista moraaliajattelua.

Keskiajan teologien mukaan jokaisella kardinaalihyveellä on kääntöpuolensa kuolemansyntien joukossa. Oikeudenmukaisuuden vastakohtana he pitivät kateuden syntiä. Kateus puolestaan on toisen hyvän vihaamista, latinaksi se on invidia, eli paha katse. Kateus on niin inhottava piirre, että uskallamme vain harvoin tunnustaa sitä itsellemme. Siksi verhoamme oman kateutemme mielellään joksikin aivan muuksi, ja oikeudenmukaisuus on kateuden valepuvuista yleisin. ”Epistä!” kaikuu kateellisten sotahuuto koko muuta maailmaa vastaan. Tietenkin maailmassa on aitoa epäoikeudenmukaisuutta, jota vastaan jokaisen tulisi taistella, mutta käsi sydämelle: kuinka paljon arkipäivän epäoikeudenmukaisuuksissa on sittenkin kyse lähinnä pahansuovasta kateudesta?

Kaikki kateudelta näyttävä ei sitä kuitenkaan ole. Toisen hyvän ihaileminen ei määritelmällisesti ole kateutta. Jos naapurin uusi auto herättää minussakin vimman vaihtaa menopeliä, kyseessä ei ole kadehtiminen. Mutta jos minun tekee mieleni viillellä ruuvimeisselillä naarmuja naapurin kukkoilijan kulkuneuvoon, diagnoosi on selvä: paha silmä, invidia, kateus. Vaikka kuinka koettaisin selittää, kuinka väärin ja epäoikeudenmukaista on, että jollakin on varaa citymaasturiin, jonka ajo-ominaisuuksia hän ei edes tarvitse.

Lainmukainen ihminen ripustautuu pelkkään lakiin ja huolehtii lähinnä omista oikeuksistaan, mutta aidosti oikeudenmukainen ihminen on suurpiirteinen. Hän ei pidä pikkutarkasti kiinni omista oikeuksistaan, vaan osaa tyytyä toisen eduksi myös vähempään. Joku voisi kutsua sellaista epäoikeudenmukaiseksi (ja toisen pakottaminen luopumaan oikeuksistaan olisikin epäoikeudenmukaista), mutta oikeudenmukaisuuden olemukseen kuuluu, että itseään kohtaan ei voi olla epäoikeudenmukainen: vapaaehtoinen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi asettuminen kun ei ole epäoikeudenmukaisuutta ollenkaan, aivan kuten omia tavaroitaan ei voi varastaa eikä oman puolison kanssa voi tehdä aviorikosta.

Oikeudenmukaisuus liittyy siis sosiaaliseen reiluuteen. Oikeastaan moraalifilosofiassa on vain yksi iso kysymys, eikä sen käsitteleminen edellytä pitkällisiä opintoja muualla kuin elämänkoulussa. Kysymys kuuluu: onko se reilua?

NäkökulmaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki