CTA Paikka
CTA Paikka

Hyvinvointi

26.8.2008
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki

Elämme toistaiseksi hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan sellaista yhteiskuntaa, joka takaa kansalaisilleen paitsi ihmisoikeudet ja poliittiset oikeudet, myös sosiaaliset oikeudet eli oikeuden säälliseen elintasoon ja huolenpitoon.

Olemme eläneet viimeiset vuosikymmenet pohjoismaismalliseksi kutsutussa hyvinvointivaltiossa, jossa päävastuullisena hyvinvoinnin takaajana pidetään valtiota. Oikeus säälliseen elintasoon ja huolenpitoon rahoitetaan pääasiassa tulonsiirroilla: esimerkiksi toimeentulotuella, maataloustuella, lapsilisillä, kotihoidon tuella, työttömyysturvalla, opintotuella ja sairausvakuutuksella.

Toisenlaisiakin hyvinvointivaltiomalleja on: toisissa vastuuta hyvinvoinnista ei nähdä yhteiskunnan vaan pikemminkin perheiden, joissakin suorastaan yksilöiden omaksi asiaksi.

Sinänsä kiinnostavaa on, että siellä, missä luterilaisuus on muokannut kulttuuria, yhteiskunnan vastuu kaikista sen jäsenistä ymmärretään suureksi, kun taas katolisessa kulttuurissa korostetaan enemmän perheen ja suvun vastuuta hyvinvoinnin jakamisessa.
Taustalla vaikuttaa ero ihmiskäsityksessä. Luterilainen käsitys ihmisestä on hitusen inhorealistisempi kuin katolinen. Ehkä katoliikit eivät kerrokaan rippituolissa aivan kaikkea.

Luterilaisen näkemyksen mukaan ketään ei tule jättää toisten ihmisten hyväntahtoisuuden armoille, sillä meidän hyväntahtoisuutemme laita taitaa olla vähän niin ja näin. Meidät pitää pakottaa pitämään heikkojen puolia. Esimerkiksi keräämällä veroja, joilla rahoitetaan kaikenlaista sellaistakin tarpeellista, joka juuri minun mielestäni ei ole erityisen kivaa tai vastaa juuri minun tarpeitani.

Kunnon pohjoismaismallisessa hyvinvointivaltiossa hyväntekeväisyyttä ei tarvita muuhun kuin hyväntekeväisyysharrastajien egon pönkittämiseen. Aidossa hyvinvointivaltiossa hyväntekeväisyysjärjestöillä menee vähän niin ja näin ja kansalaiset voivat hyvin.

Pahoinvointivaltiossa taas kansalaiset voivat huonosti, mutta hyväntekeväisyysjärjestöt ovat aktiivisia ja tarpeellisia.

Valtio on kankea systeemi. Siksi pohjoismaisessakin hyvinvointivaltiossa tarvitaan riippumattomia sosiaalialan vapaita toimijoita, järjestöjä ja tarpeiden tutkailijoita. Sitä paitsi valtio on muutakin kuin virkamiesten muodostama systeemi. Valtio olemme me. Kankeassa hyvinvointivaltiossa järjestöillä on ennen kaikkea profeetallinen, siis osoittava, rooli: ne kykenevät paljastamaan sellaista hätää, jota kirjoituspöydän takaa on vaikea nähdä.

Hyvinvoinnin toinen nimi on onni. Onni ei kuitenkaan ole kansalaisvelvollisuus, eikä ketään voi lakien ja asetusten voimin määrätä onnelliseksi. Jokainen ihminen tavoittelee silti onnellisuutta, vaikka aina ei uskoisi. Kukaan ei pidä pahasta ruoasta vaan syö mieluummin hyvää. Se mikä kenestäkin on hyvää onkin sitten eri juttu. Sama pätee onnellisuuteenkin. Kaikki kaipaavat onnea, mutta mitään kaikille sopivaa standardionnea ei ole olemassakaan.

Juuri siinä on hyvinvointivaltion iso kysymys. Jos valtion velvollisuuksina pidetään hyvinvoinnin ja onnen edellytysten takaamista kaikille kansalaisille, niin voiko valtio myös sanella, mikä kenellekin on hyväksi. Siitä, mikä on hyvää, voidaan hyvinvointivaltiossa keskustella. Siitä voidaan keskustella, mikä on säällinen elintaso ja mitä kuuluu sellaiseen huolenpitoon, jota ilman ketään ei voi jättää. Mutta siitä ei hyvinvointivaltiossa vängätä puolta sanaa, kuka maksaa viulut. Me maksamme. Yhdessä.

NäkökulmaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki