Erehtymättömyydestä

Kun yrityksen tulos on hyvä, se johtuu organisaatiosta. Kun tulos on huono, syytetään taloudellisia suhdanteita ja ulkoisia tekijöitä. Ainakin jos yritysten vuosikertomuksia on yhtään uskominen.

Tämä on yksi monista herkullisista huomioista, joita historioitsija Ari Turunen tekee mainiossa kirjassaan Ettekö te tiedä, kuka minä olen – ylimielisyyden historiaa (Atena 2010). Turunen kuljettaa lukijansa silmien eteen yhtä aikaa hirvittäviä ja hauskoja esimerkkejä siitä, miten ihmiset ovat maailman sivu sössineet asiansa, kun ylimielisyys, vallasta juopuminen ja vilpitön usko omaan erehtymättömyyteen ovat sumentaneet sekä pään viisauden että sydämen sivistyksen.

Perehtyminen ylimielisyyden historiaan paljastaa neljä perustapaa, joita noudattamalla me yleensä ajaudumme sotien, katastrofien, potkujen ja avioeron tapaisiin asiaintiloihin. Ensimmäinen on tyrannimainen käytös, toinen on kohtuuton kunnianhimo, kolmas on vallan mukanaan tuoma dekadenssi ja osaamattomuus ja neljäs luonnoton itsepäisyys. Se ilmenee lyhytnäköisenä pyrkimyksenä omien intressien vastaiseen toimintaan.

Tämä kaikki on tuttua maailman näytelmäkirjallisuuden klassikoista. Antiikin tragediat kuvasivat juuri hybriksen eli ylimielisyyden valtaan joutunutta sankaria, jonka terve itseluottamus eltaantuu häpeämättömäksi ylimielisyydeksi ja piittaamattomuudeksi elämän rajoista ja rajallisuudesta. Myös monet Shakespearen näytelmät kuvaavat vallasta juopunutta hallitsijaa. Sama klassinen hybriksen teema toistuu myös moderneissa mafiaelokuvissa Kummisedästä Sopranosiin.

Muistatteko vielä, mitä tapahtui Silja Symphonylla lokakuussa 2006? Hyvin pukeutunut virolainen miesjoukko halusi jatkaa juhlimistaan laivan ravintolan jo sulkeuduttua. Kun baarimikko ei suostunut yliaikaan, yksi pukumiehistä alkoi itse kaadella drinkkejä ja ilmoitti olevansa laivayhtiön talousjohtaja. Mies julisti seurueensa omistavan paitsi laivan, myös henkilökunnan. Julistuksella ei ollut toivottuja seurauksia: baari pysyi suljettuna, jolloin talousjohtaja veti baarimikkoa turpaan. Baarimikko sai kuitenkin hälytettyä vahtimestarit paikalle. He ohjasivat pukumiehet yökerhoon. Aamuyö jatkui vielä niin, että johtoryhmä kävi herättämässä tax free -myymälän päällikön hytistään, koska heidän alkoi tehdä mieli sikareita ja konjakkia. He haukkuivat myymäläpäällikön pystyyn, koska valikoimista ei löytynyt oikean merkkisiä sikareita.

Tässäkään ei ollut vielä kaikki, mutta aivan kaikkea ei tarvitse tuoda esille. Öykkärimäisyys paljastuu vähemmälläkin. Turusen mukaan laivayhtiön uudet virolaiset omistajat käyttäytyivät kuten valloittajat käyttäytyvät: häviäjiä on aina nöyryytetty tavalla tai toisella.

Ari Turunen muistuttaa, että parlamentti syntyi 1200-luvun Englannissa vasta-reaktiona hallitsijan öykkärimäiselle hölmöilylle. Tuo nimenomainen hallitsija oli Juhana Maaton, jota Turunen kutsuu “yhdeksi katastrofaalisimmista työpaikkakiusaajista”. Parlamentin tehtäväksi tuli valvoa, ettei valtaa käytetä holtittomasti.

Häviäjien nöyryyttäminen näyttää kulkevan käsi kädessä kilpailuhenkisyyden kanssa: juuri ylitsevuotava kilpailu johtaa ylimieliseen suhtautumiseen niitä kohtaan, joita pitää itseään alempiarvoisina. Toisaalta se johtaa kateuteen niitä kohtaan, jotka menestyvät paremmin.

Tämä ehkä selittää myös sitä, miksi toimintakertomuksissa yrityksen onnistuminen johtuu organisaatiosta ja epäonnistuminen olosuhteista.