Veronkorotus estää veropetossyytteen tutkimisen

Korkein oikeus antoi käänteentekevän ennakkopäätöksen KKO 2013:59. Se muutti siinä kantaansa veropetossyytteen tutkimisen edellytyksistä tilanteessa, jossa samaan menettelyyn liittyen kuin syytteessä on kysymys, oli määrätty veronkorotus. Aikaisemmin KKO oli katsonut, että veronkorotus esti syytteen tutkimisen vain, jos veronkorotusratkaisu oli lopullinen ennen syytteen vireille tuloa.
KKO lähti siitä, että este tutkimiselle on, jos veronkorotus on määrätty tai jätetty määräämättä.

Uudenmaan verovirasto oli A:n verotarkastuksen perusteella toimittanut jälkiverotuksen vuosilta 2001-2003. Kultakin verovuodelta oli A:n elinkeinotuloa lisätty ja samalla määrätty erisuuruisia veronkorotuksia. Verotuksen oikaisulautakunta hylkäsi jälkiverotukseen perustuneet oikaisuvaatimukset. Virallinen syyttäjä nosti törkeää veropetosta koskevan syytteen, jossa hän vaati A:lle rangaistusta siten, että syyte perustui samoihin tulojen ilmoittamatta jättämisiin, joiden perusteella veronkorotukset oli määrätty. A:n liiketoiminta oli toiminimimuotoista.

KKO perusteli eri näkökulmista poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti ratkaisun. Kysymyksessä oli niin sanottu vahvennetun jaoston ratkaisu, eikä se ollut yksimielinen.

Yhtenä kysymyksenä oli, mistä ajankohdasta alkaen samanaikaisesti vireillä oleva veron­korotusmenettely estää rikossyytteen tutkimisen. KKO ei pitänyt perusteltuna, että jo veronkorotukseen mahdollisesti johtavan verotusmenettelyn vireilläolo estäisi rikossyytteen vireillepanon. Verotusmenettely voidaan kuitenkin katsoa ihmisoikeussopimuksen tarkoittamaksi rikosasiaksi viimeistään silloin, kun veronkorotus määrätään tai siihen ei ole perusteita. Näin ollen veronkorotuspäätöksen tekemistä pidettiin ratkaisevana ajankohtana.

KKO korosti, että lainkäyttöratkaisussa on otettava huomioon ne bis in idem -sääntö (”ei kahta rangaistusta samassa asiassa”) vastaajalle kuuluvana. Tulkintatilanteessa on pyrittävä antamaan sellainen sisältö ja ulottuvuus, joka parhaiten edistää kiellon ilmentämien perus- ja ihmisoikeuksin toteutumista. Kiellon tarkoitusta vastaa parhaiten tulkinta, joka estää mahdollisuuden kahteen rinnakkaiseen, samaa asiaa koskevaa menettelyyn. Tällainen tulkinta on korkeimman oikeuden mukaan myös parhaiten sovitettavissa yhteen kansallisesti noudatettavan lis pendens -kiellon (saman jutun vireillä olo estää samaa asiaa koskevan toisen jutun tutkimisen) sekä oikeus­valtion keskeisiin periaatteisiin kuuluvien yhdenvertaista kohtelua koskevien vaatimusten kanssa.

Korkein oikeus sovelsi ne bis in idem -sääntöä tulkitessaan perustuslakivaliokunnan perustus­lain 21 §:ään perustuvia kannanottoja, ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaletta sekä perustuslain 6 §:ää.

KKO:n ratkaisu on erinomaisesti perusteltu. Päätös koski toiminimimuotoista elin­keinotoimintaa, jolloin verosubjekti oli käytännössä rikosasian vastaaja henkilökohtaisesti. Oikeuskäytäntöä ja mahdollisesti uusia KKO:n ennakkopäätöksiä tulee muun ohessa siitä, koskeeko viitattu ne bis in idem -sääntö henkilöyhtiöiden vastuunalaisia yhtiömiehiä ja voidaanko se ulottaa osakeyhtiöihin. Koska henkilöyhtiöt verotetaan vastuunalaisten yhtiömiesten tulona, saattaisi tuntua todennäköiseltä, että niihin viitattu sääntö ainakin ulottuisi. Rinnastuvatko selkeästi henkilöityvät pienosakeyhtiöt missään olosuhteissa henkilöyhtiöihin ne bis in idem -säännön valossa? Näihin ja vastaaviin tulkintaa vaativiin kysymyksiin odotetaan lisää oikeuskäytäntöä.

Harri Vento
OTT, asianajaja