Vahingonkorvaus – korvausvastuun jakaantuminen – velan vanhentuminen – vanhentumisen oikeusvaikutukset (KKO 2019:58)
X Oy, Y Oy ja Z Oy olivat vastuussa samasta korvausvelasta kaupungille. Kaupunki ei uudistanut korvaussaatavansa vanhentumisen katkaisemista Y Oy:tä kohtaan vanhentumislain mukaisessa määräajassa. Kaupunki ei myöskään katkaissut korvaussaatavansa vanhentumista Z Oy:tä kohtaan.
Velan vanhentumisesta ja vanhentumisen oikeusvaikutuksista säädetään 1.1.2004 voimaan tulleessa vanhentumislaissa. Vanhentumislain 19.2 §:ssa säädetään, että jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet lasketaan siitä määrästä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.
Korkein oikeus totesi, että yhteisvastuun hajaantuminen ja X Oy:n korvausvastuun supistuminen johtui tässä asiassa ensinnäkin siitä, että kaupunki ei uudistanut vanhentumisen katkaisua sopimusosapuoltaan Y Oy:tä kohtaan vanhentumislain mukaisessa määräajassa. Kaupunki ei myöskään katkaissut määräajassa vanhentumista vuoden 2000 urakoita koskeneeseen tarjouskilpailuun osallistunutta Z Oy:tä kohtaan. Vanhentumisaika oli alkanut kulua vasta siitä, kun velkoja oli tullut tietoiseksi kilpailunrajoituksen olemassaolosta ja siihen osallistuneista tahoista. Vanhentuminen oli tämän jälkeen ollut vanhentumislain mukaan mahdollista katkaista ja katkaiseminen määräajoin uudistaa varsin helposti vapaamuotoisella katkaisutoimella. Kolmen vuoden pituista vanhentumisaikaa on unionin tuomioistuimen käytännössä pidetty kohtuullisena. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoi, että yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden voimassa pysymisen edellytyksenä ollutta korvaussaatavan ylläpitämistä myös suhteessa Y Oy:öön ja Z Oy:öön ei voitu pitää käytännössä mahdottomana tai suhteettoman vaikeana. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että yhteisvastuu korvausvelasta oli vanhentumislain 19.2 §:ssa tarkoitetulla tavalla hajaantunut, että X Oy:n korvausvastuun supistumista ei voitu nyt esillä olevan asian olosuhteissa pitää Euroopan unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen vastaisena ja että X Oy vastasi vain oman osuutensa suorittamisesta.
Vanhentumislain 19.2 §:n mukaan vanhentumisen jälkeen jäljelle jääneiden velallisten osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.
Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 (kohta 21) katsonut, että vanhentumislain 19.2 §:a on perusteltua tulkita soveltamisalaltaan laajasti ja että kartelliyhtiöiden yhteisvastuun hajaantumista ja yksittäisen yhtiön korvausvastuun supistumista voidaan arvioida kyseisen säännöksen nojalla.
Lisäksi Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 (kohta 24) katsonut perustelluksi, että velallisten vastuuosuudet määrätään sen mukaan, millaisiksi velallisten keskinäiset vastuuosuudet muodostuisivat loppuselvityksessä, jos velallisten keskinäiset takautumisoikeudet toteutettaisiin täysimääräisinä. Edelleen Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 (kohta 25) katsonut, että kartelliyhtiöiden keskinäistä vastuunjakoa voidaan nyt käsillä olevan asian kaltaisissa tapauksissa, joihin ei sovelleta kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annettua lakia, arvioida vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:stä ilmenevän periaatteen mukaan. Lisäksi Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 (kohta 26) katsonut, että kartellin osapuolten keskinäistä vastuunjakoa harkittaessa on perusteltua kiinnittää huomiota paitsi siihen, mikä kartellin osapuolista on saanut välittömän hyödyn yksittäisestä ylihintaisesta sopimuksesta, myös siihen, mikä on ollut kunkin osapuolen viaksi jäävä syyllisyyden määrä.
Korkein oikeus totesi, että edellä todettujen lähtökohtien mukaisesti X Oy:n vastuuosuutta arvioitaessa oli otettava huomioon ensinnäkin, että Y Oy oli kaupungin sopimuskumppanina saanut välittömästi hyödykseen sen kartelliylihinnan, joka oli sisältynyt sopimuksen perusteella maksettuihin urakkahintoihin. Lisäksi Korkein oikeus totesi, että toisaalta oli otettava huomioon, että Korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamassa päätöksessä oli katsottu (kohta 1118), että X Oy oli ollut asfalttikartellin keskeisin toimija, koordinaattori ja johtaja, että muu tässä asiassa esitetty selvitys ei antanut aihetta arvioida asiaa toisin ja että kuvatun johtavan aseman perusteella X Oy:n viaksi jäävää syyllisyyden määrää voitiin pitää selvästi suurempana kuin muiden kartelliyhtiöiden syyllisyyden määrää.
Näitä seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoi, että kartelliyhtiöiden keskinäisen vastuunjaon kannalta X Oy vastaisi yhdestä kolmasosasta kysymyksessä olevasta sopimuksesta kaupungille aiheutuneesta vahingosta. Korkeimman oikeuden mukaan tätä määrää oli siten pidettävä vanhentumislain 19.2 §:ssa tarkoitettuna X Oy:n omana osuutena velasta.
