CTA Paikka

Takaisinsaantiriski konserniyhtiöiden välillä reaalinen

17.3.2005
harri
Harri Vento

Korkein oikeus antoi viime vuonna ratkaisun KKO, 2004:69, jossa käsiteltiin vahinkoedellytyksen arviointia konserniyhtiöiden välisessä takaisinsaantia konkurssipesään koskevassa asiassa.

Asiassa oli kysymys siitä, peräytyikö toimenpide, jolla konserniyhtiö A oli vapauttanut konserniyhtiön B luottovakuutuksiin perustuvista velvoitteista sillä perusteella, että se oli lahjan luontoinen. Kysymys oli luottovakuutuksista, jotka A oli ottanut B:ltä vakuudeksi velkojensa maksamisesta konserniyhtiö C:lle. Vakuutukset sisälsivät B:n omavelkaisen takauksen C:lle noiden velkojen maksamisesta. C:n ilmoitus, jolla se oli vapauttanut B:n luottovakuutuksiin perustuvista vastuista, oli johtanut siihen, että A:n ja B:n väliset luottovakuutussopimukset olivat purkautuneet. Tästä myös johtui, että sitoumusten sisältämä B:n omavelkainen takaus C:lle oli rauennut. Korkein Oikeus katsoi, että toimenpide oli ensinnäkin lähtökohtaisesti ollut C:n varallisuuden suhteen vaikutukseltaan sellainen, että se voi olla takaisinsaannin kohteena.

Ratkaisussa todettiin, että suostuessaan luottovakuutussopimusten purkamiseen C ei ollut siinä yhteydessä saanut mitään välitöntä vastiketta. C oli kuitenkin luottovakuutukset vapauttaessaan edellyttänyt, että siinä yhteydessä suoritettavilla järjestelyillä sen saatavat A:lta turvataan. A:n hallituksen kokouksessa vahvistettiin jo aiemmin tehty periaatepäätös siitä, että C:lle pantataan tietty saatava myös näiden velkojen vakuudeksi eli konserniyhtiön A konserniyhtiölle C olevan velan vakuudeksi. Korkein Oikeus totesi, että C:n em. saatavien vakuudeksi oli siten luottovakuutusten sijaan tullut em. saatavan panttaus. Oli siis arvioitava, olisiko C tämän vuoksi kuitenkin saanut luottovakuutusten vapauttamisesta sellaisen vastikkeen, ettei vapauttamista voida pitää lahjanluonteisena toimena.

Korkein Oikeus totesi, että asiassa oli käräjäoikeus aikanaan katsonut, ettei ko. pantattua saatavaa pidetty panttaushetkellä kovinkaan kuranttina eikä takausten sijaan näin pantu täyttä reaalivakuutta. Hovioikeus oli lähtenyt siitä, että pantattu saatava kattoi 31 % saatavista, joiden vakuutena se oli. Korkein Oikeus lähti siitä, että osapuolet eivät olleet esittäneet pantatun saatavan arvosta sellaista selvitystä, että sen arvo panttaushetkellä olisi täsmällisesti määriteltäessä. Sillä seikalla, että saatavan arvo on ilmeisesti konkurssien alkamisen jälkeen huomattavasti noussut, ei ole tässä arvioinnissa Korkeimman Oikeuden mukaan merkitystä. Korkein Oikeus totesi, että riippumatta pantatun saatavan panttausajankohdan todellisesta arvosta luottovakuutusten vaihtamisella kyseisen saatavan panttaamiseen C:n vakuuksien arvoa on panttaukseen kohdistuvan takaisinsaantiriskin heikennetty niin voimakkaasti, että luottovakuuksien vapauttamista pidettiin lahjanluonteisena toimena.

Tapauksessa todettiin, että luottovakuutusten vapauttaminen oli ollut edellytyksenä konserniyhtiö B:n kaupalle. Tätä kautta se oli liittynyt muihin ko. konsernissa suoritettuihin taloudellisiin järjestelyihin, joiden tarkoituksena oli ollut parantaa konsernin ja siihen jäävien yhtiöiden taloudellista asemaa. Alempien oikeuksien mukaan taloudellinen lopputulos oli ollut konsernin ja myös C:n yleisen velkojatahon kannalta siinä määrin edullinen, ettei takaisinsaantiin luottovakuutusten vapauttamisen osalta nähty perusteita. Korkein Oikeus lähti kuitenkin siitä, että Suomen konkurssioikeus ei tunne konsernin konkurssia. Konserniyhtiöillä on kullakin omat varansa ja velkansa. Myös konkurssiin asettamisen ja takaisinsaannin osalta kutakin yhtiötä tarkastellaan lähtökohtaisesti erillisenä oikeushenkilönä. Konserniyhtiöiden väliset omaisuuden luovutukset voivat siten tulla takaisinsaannilla peräytetyiksi. Myös oikeustoimen vahingollisuutta tarkastellaan yhtiökohtaisesti, tässä tapauksessa konserniyhtiö C:n kannalta. Niitä muutoksia, joita suoritettujen järjestelyjen vuoksi on mahdollisesti tapahtunut muiden konserniyhtiöiden taloudellisessa tilassa, ei siten Korkeimman Oikeuden lähtökohdan mukaan voida ottaa sellaisenaan huomioon vahinkoedellytystä C:n velkojien kannalta arvioitaessa.

Korkein Oikeus totesi, että luottovakuutukset oli vapautettu lahjanluonteisella toimella, joka oli sinänsä ollut konserniyhtiö C:n velkojien kannalta vahingollinen. Sillä oli Korkeimman Oikeuden mukaan heikennetty C:n velkojien asemaa konsernin toisen yhtiön hyväksi. Konsernin puitteissa samanaikaisesti ja myöhemmin toimeen pannuista järjestelyistä, joilla konsernia pyrittiin pelastamaan uhkaavalta häviötilalta, on saattanut olla Korkeimman Oikeuden mukaan eri muodoissa odotettavissa myös konserniyhtiöön C ulottuvia myönteisiä heijastusvaikutuksia. Korkeimman Oikeuden lähtökohta oli kuitenkin, että etujen saaminen ja niiden pysyvyys on kuitenkin ollut vallinneissa olosuhteissa epävarmaa ja riippunut monista sellaisistakin tekijöitä, joihin konserniin kuuluvien yhtiöiden omin päätöksin ja toimenpitein ei ole ollut enää mahdollista vaikuttaa. Johtopäätösten tekeminen luottovakuutusten vapauttamisen vaarattomuudesta konserniyhtiö C:n velkojille näin epävarmojen ja moniulotteisten konsernivaikutusten perusteella ei ole niiden periaatteiden mukaista, joiden pohjalta takaisinsaantia koskevat säännökset on laadittu. Ne rajaavat tarkastelun peräytettäväksi vaadittuun oikeustoimeen ja siihen välittömästi liittyviin seikkoihin.

Korkein Oikeus lähti siitä, että edellä selostetussa tapauksessa velkojien lopullisten jako-osuuksien suuruuteen vaikuttivat useat sellaiset seikat, jotka eivät välittömästi liittyneet toisiinsa. Sen vuoksi ei ollut myöskään todettavissa, ettei velkojien jako-osuus C:n konkurssissa olisi luottovakuutusten vapauttamisen vuoksi vähentynyt. Sen johdosta ei tullut näytetyksi, ettei luottovakuutusten vapauttamisesta olisi aiheutunut C:n velkojille vahinkoa.

Kuten tunnettua, siviilioikeudellisesti ja yhtiöoikeudellisesti lähtökohtaisesti tarkasteltuna rahavarojen ja minkä tahansa varallisuuden siirtäminen konsernin sisällä, eri konserniyhtiöiden välillä, on säädetty selkeästi väljemmin kriteerein sallituksi kuin keskenään ulkopuolisen yhtiöiden välillä. Eräs syy tähän on se, että yleisenä lähtökohtana konsernissa on aina se, että konsernin ja siihen kuuluvien yksittäisten yhtiöiden intressit ovat ainakin hyvin pitkälle monasti yhteneväiset. Nyt läpikäyty Korkeimman Oikeuden ratkaisu osoittaa kuitenkin, että konserniyhtiöiden ajautuessa taloudellisiin vaikeuksiin, niiden keskinäisiä oikeustoimia tarkastellaan hyvin pitkälle samoin kriteerein kuin keskenään täysin ulkopuolisten yhtiöiden välisiä toimenpiteitäkin. Ns. konsernin kautta ei tällöin ole saatavissa ”helpotusta asiaan, ellei se ole nähtävissä ja osoitettavissa hyvin konkreettisesti ja välittömästi oikeustoimien tekohetkellä”. Tämä lähtökohta on merkittävä oikeudellinen linjaus, jonka perusperiaatteet on hyvä jokaisen taloudellisen alan ammattilaisen tuntea ja tietää. (Todettakoon, että ns. ”objektiivisesti hyväksyttävän liiketaloudellisen perusteen” kriteerit rikosoikeudessa, oikeustoimen mahdollista rangaistavuutta poistavana tekijänä, saattavat olla jonkin verran nyt käsiteltyä takaisinsaantinäkökulmaa väljemmät, mutta tähän problematiikkaan en tässä yhteydessä syvemmälle mene, koska tarkasteltu Korkeimman Oikeuden ratkaisu koski ainoastaan takaisinsaantitilannetta).

KäräjiltäUusimmat Artikkelit
Katso kaikki