23. lokakuuta 2017

Seura meitä Facebookilla Seura meitä Twitterilla Tilaa syöte

KKO 2008:82

Työmaavastaavan vastuu alaisten ja aliurakoitsijoiden työturvallisuudesta

Työmaavastaavan vastuu alaisten ja aliurakoitsijoiden työturvallisuudesta

KKO 2008:82

Tapauksessa A oli tehnyt itse suuren osan omakotitalonsa rakennustöistä, mutta sen lisäksi oli teetättänyt niistä osan ulkopuolisilla urakoitsijoilla ja itsenäisillä työnsuorittajilla. Erään urakoitsijan työntekijä oli pudonnut rakenteilla olleen talon toisesta kerroksesta aitaamattoman, styrox-levyllä peitetyn aukon läpi ja vammautunut. Asiaa käsiteltiin työturvallisuusrikoksena ja vammantuottamuksena. Korkein oikeus päätyi lopputulokseen, jonka mukaan rakennustyömaata pidettiin työturvallisuuslaissa tarkoitettuna yhteisenä rakennustyömaana ja A:ta siten sen työturvallisuudesta vastaavana rakennuttajana. A tuomittiin siten rangaistukseen työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta. Sen sijaan maankäyttö- ja rakennuslain mukaista vastaavaa työnjohtajaa vastaan ajetut syytteet hylättiin.

Tapauksessa KKO 2008:16 oli kyse samantyyppisestä asetelmasta, mutta vain siviiliperusteisena, sopimussuhteeseen perustuvaan vastuuseen liittyvänä vahingonkorvausjuttuna. Tässä tapauksessa B Oy:n tuli suorittaa A Oy:n tehtaalla sähköteknisten töiden urakka. B:n pyynnöstä A luovutti vastikkeetta nosturin ja sen kuljettajan B:n käyttöön. Tästä huolimatta korkein oikeus katsoi, että nosturin käytössä katsottiin olevan kyse B:n sopimusvelvoitteiden täyttämiseen kuuluvasta aputyöstä. Lopputuloksena korkein oikeus lähti siitä, että kun muuta ei ollut sovittu, B oli vastuussa nosturin käytöstä A:lle aiheutuneesta vahingosta. Tämän tapauksen osalta on syytä kiinnittää korostettua huomiota siihen, että korkein oikeus jätti käytettäväksi sen mahdollisuuden, että vastuusuhteista voidaan hyvin pitkälle asianosaisten kesken sopia. Ydinratkaisuperustehan oli se, että mentiin pääsäännön mukaan, "kun muuta ei ollut sovittu". Kuten huomataan, korkein oikeus on painottanut työmaavastaavan tai urakkavastaavan vastuuta, ja vastuun delegointi mahdollisesti "alaspäin" edellyttää siis nimenomaista sopimusta asianosaisten kesken.

KKO 2008:67

Maksetuista palkoista johtuneiden ennakonpidätysten asema yrityssaneerauksessa

Maksetuista palkoista johtuneiden ennakonpidätysten asema yrityssaneerauksessa

KKO 2008:67

Kysymys oli tilanteesta, jossa yrityssaneerausmenettelyyn päässyt osakeyhtiö oli ennen menettelyn alkamista maksanut työntekijöilleen nettopalkat, mutta ei ollut tilittänyt palkkojen ennakonpidätyksiä veroviranomaiselle. Yrityssaneerauslain mukaan saneerausvelallisen on maksettava työntekijöidensä palkat ja työstä aiheutuneiden kustannusten korvaukset viimeisten kolmen kuukauden ajalta ennen saneerausmenettelyn alkamista, jollei selvittäjä pidä velan perustetta tai määrää riitaisena. Velvollisuus maksaa riidaton palkkavelka on poikkeus muutoin yrityssaneerauksessa noudatettavasta maksukiellosta. Jos velka kuuluu poikkeussäännöksen piiriin, velallisen on saneerausmenettelyn alkamisesta huolimatta maksettava velka kokonaan eikä siihen saa saneerausohjelmassa kohdistaa velkajärjestelyä. Koska ennakonpidätysvelka syntyy palkkaa maksettaessa, kuten korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1995:127 katsonut, on riidatonta, että tällainen velka sinänsä kuuluu yrityssaneerauksessa niin sanottuihin saneerausvelkoihin. Kysymys oli siis siitä, sovelletaanko työntekijän palkkaa koskevaa poikkeussäännöstä myös palkasta suoritettaviin ennakonpidätyksiin.

Korkein oikeus totesi kysymyksen merkityksen rajoittuvan tilanteisiin, joissa työntekijälle kuuluva nettopalkka säännöksessä tarkoitetulta ajalta on maksettu ennen saneerausmenettelyn alkamista, mutta palkasta suoritettava ennakonpidätys veronsaajalle on tilittämättä. Jos saneerausmenettelyn alkaessa sekä työntekijälle että veronsaajalle suoritettavat määrät on jo maksettu, poikkeussäännöksen soveltaminen ei tule sovellettavaksi. Jos taas saneerausmenettelyn alkaessa sekä työntekijälle suoritettava nettopalkka sanotulta ajalta että palkkaan perustuva ennakonpidätys ovat maksamatta, on korkeimman oikeuden mukaan selvää, että tällainen työntekijän saatava on maksettava poikkeussäännöksen perusteella. Vastaava ennakonpidätys on tällöin suoritettava täysimääräisenä jo sillä perusteella, että kysymyksessä on menettelyn alkamisen jälkeen syntynyt velka, miltä osin korkein oikeus viittasi lisäksi omaan ennakkopäätökseensä KKO 2003:10.

Ratkaisunsa perusteeksi korkein oikeus lähti siitä, että työntekijän palkkasaatavalla ja työntekijöille jo maksettuun palkkaan perustuvalla veronsaajan ennakonpidätyssaatavalla on erilaiset oikeusperusteet. Korkeimman oikeuden mukaan yrityssaneerauslain poikkeussäännös ei sanamuotonsa mukaan kata veronsaajan ennakonpidätyssaatavaa työnantajalta. Korkein oikeus totesi, että edellä mainitun poikkeussäännöksen alan laajentaminen tulkinnan kautta edellyttäisi vahvoja perusteita ottaen huomioon, että velkojien yhdenvertaisuus on lähtökohtana niin yrityssaneerauslaissa kuin yleensäkin maksukyvyttömyyslainsäädännössä. Tämän johdosta lopputulos oli se, että KKO:n mukaan perusteltua syytä ennakonpidätysvelan asettamiselle maksunsaantioikeuden suhteen parempaan asemaan kuin laskusaatavat tai muut tavalliset velat ei ole esitetty. Lisäksi korkein oikeus mainitsi, ettei palkkaturvajärjestelmällä ole liittymää nyt kysymyksessä olevan kaltaiseen tilanteeseen, jossa työntekijät ovat saaneet maksun ja vain veroviranomaiselle suoritettavat ennakonpidätykset ovat maksamatta. Tällaista työnantajan ennakonpidätysvelkaa veronsaajalle ei voida rinnastaa työntekijöiden palkkasaatavien siirtoon perustuvaan takautumisvelkaan, koska veloilla on eri oikeusperusteet.

Lopputuloksena korkein oikeus katsoi, ettei yrityssaneerauslain tarkoittama poikkeus maksukiellosta koske saneerausvelallisen ennakonpidätysvelkaa, joka perustuu ennen saneerausmenettelyn alkamista maksettuihin palkkoihin.

KKO 2008:60

Velkojan valitusoikeus saneerausohjelmasta

Velkojan valitusoikeus saneerausohjelmasta

KKO 2008:60

Kysymyksessä oli tilanne, jossa saneerausohjelmaehdotuksen laatineelle selvittäjälle tekemässään väitteessä eräs velkoja oli katsonut, että joihinkin hänen saataviinsa ei lain mukaan voitu kohdistaa velkajärjestelyä. Velkoja ei kuitenkaan ollut äänestänyt ohjelmaehdotuksesta, jonka käräjäoikeus oli vahvistanut saneerausohjelmaksi selvittäjän ehdotuksen mukaisena. Kysymys oli siitä, oliko velkojalla tällöin valitusoikeus saneerausohjelmasta vai ei.

Korkein oikeus lähti siitä, että saneerausohjelmaehdotuksen käsittelyssä tuomioistuin tutkii, täyttyvätkö saneerausohjelman vahvistamisen edellytykset ja onko ohjelman vahvistamiselle laissa säädettyjä esteitä. Jos ohjelmaehdotuksessa tarkoitetuista saatavista on tehty yrityssaneerauslain mukaisia väitteitä, tuomioistuimen on ohjelmaehdotusta käsitellessään päätettävä myös siitä, miten väitteet käsitellään ja ratkaistaan.

Ennen kuin tuomioistuin päättää saneerausohjelman vahvistamisesta, velkojille tarjotaan tilaisuus äänestää ohjelmaehdotuksesta. Äänestyksessä velkojat ottavat kantaa ohjelman tarkoituksenmukaisuuteen ja toteuttamiskelpoisuuteen samoin kuin ehdotettujen velkajärjestelyjen ja muiden saneeraustoimien hyväksyttävyyteen. Lain mukaiset saneerausohjelman vahvistamisen esteet otetaan huomioon vain ohjelman hyväksymistä vastaan äänestäneen velkojan osalta. Lähtökohta on se, että velkojan on oikeuksiensa turvaamiseksi äänestettävä sellaista ohjelmaehdotusta vastaan, jossa hänen saatavaansa on kohdistettu lainvastaisia velkajärjestelykeinoja tai jossa ei ole noudatettu velkojien yhdenvertaisuutta. Ellei velkoja edellä mainituissa tilanteissa ole äänestänyt ohjelman hyväksymistä vastaan, hän ei myöskään voi hakea muutosta tuomioistuimen päätökseen. Velkojan muutoksenhakuoikeutta ei kuitenkaan korkeimman oikeuden lähtökohdan mukaan ole yleisesti rajoitettu niin, että muutosta voisivat hakea ainoastaan ohjelmaehdotusta vastaan äänestäneet velkojat, vaan tämä lisäedellytys koskee vain edellä mainitussa laissa nimenomaisesti säädettyjä saneerausohjelman vahvistamisen esteitä ja edellytyksiä. Korkein oikeus painotti, että oikeudenkäyntimenettelyssä oikeus muutoksenhakuun on pääsääntö, jota rajoittavia poikkeussäännöksiä ei saa tulkita laajentavasti.

Tapauksessa velkojan esittämä väite koskee saatavan vahvistamista yrityssaneerausmenettelyssä. Kysymys ei ole saneerausohjelman vahvistamisen edellytyksistä tai esteistä. Korkeimman oikeuden mukaan se, että väitteeseen annettava ratkaisu vaikuttaa ohjelmaehdotuksen mukaisen velkajärjestelyn kohdentumiseen, ei merkitse kannanottoa saneerausohjelman vahvistamisen edellytyksiin. Tapauksessa selvittäjä oli ohjelmaehdotuksessaan perustellut, miksi se oli katsonut velkojan saatavan kuuluvan ohjelmassa järjesteltäviin saneerausvelkoihin, vastoin velkojan käsitystä ja väitettä. Näin ollen käräjäoikeuden päätös oli merkinnyt sitä, että velkojan saatava oli vahvistettu ohjelmaehdotuksen käsittelyn yhteydessä selvittäjän ehdotuksen mukaisena ja velkojan esittämän väitteen vastaisesti.

Korkein oikeus totesi johtopäätöksenään, että saneerausmenettelyssä huomioon otettavien saatavien vahvistamista koskeva erimielisyys ei kuulu asioihin, joista velkojat päättävät äänestämällä. Tämän johdosta velkojalla oli oikeus valittaa käräjäoikeuden ratkaisusta, vaikkei velkoja ollut osallistunut saneerausohjelmaehdotusta koskeneeseen äänestykseen.

KKO 2008:50

Vapaapäivien merkitys työsopimuksen purun yhteydessä

Vapaapäivien merkitys työsopimuksen purun yhteydessä

KKO 2008:50

Tapauksessa työntekijä oli ollut poissa työstä 13.–19.9.2004 välisen ajan ilmoittamatta tänä aikana työnantajalleen pätevää syytä poissaololleen. Ajanjaksoon on sisältynyt viisi työpäivää sekä arkilauantai ja sunnuntai, jotka eivät olleet työpäiviä. Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli, oliko työnantajalla ollut työsopimuslain tarkoittama oikeus käsitellä työntekijän työsopimusta purkautuneena hänen palatessaan työhön maanantaina 20.9.2004.

Työsopimuslain mukaan työnantajan oikeus käsitellä työsopimusta purkautuneena syntyy, kun työntekijä on ollut poissa työstä vähintään seitsemän päivää ilmoittamatta sinä aikana työnantajalle pätevää syytä. Vastaava oikeus pitää työsopimusta purkautuneena oli myös aiemmin voimassa olleessa työsopimuslaissa, jolloin työnantajan purkuoikeus syntyi työntekijän oltua poissa työstä vähintään viikon. Vanhassa laissa käytetty ilmaisu sellaisenaan osoittaa, että säännöksessä on lähtökohtaisesti tarkoitettu kalenteriaikaa. Korkein oikeus lähtikin siitä, että voimassa olevan työsopimuslain säätämiseen johtaneista esitöistä ilmenee, että uudella säännöksellä ei ole tarkoitettu muuttaa aikaisemmin voimassa ollutta lakia ja siihen perustunutta oikeuskäytäntöä. Näin ollen korkein oikeus piti perusteltuna, että myös nykyään "seitsemällä päivällä" tarkoitetaan viikkoa vastaavaa aikaa eli seitsemää kalenteripäivää eikä seitsemää työpäivää. Tavanomaisessa työsuhteessa tällaiseen jaksoon sisältyy yleensä viisi työpäivää ja viikonlopun kaksi vapaapäivää.

Korkein oikeus totesi, että oikeuskäytännössä on pääsäännöstä voitu poiketa sellaisessa tilanteessa, jossa poissaolo sinänsä oli kestänyt viikon, mutta siihen oli sisältynyt joulupyhien ja niihin liittyneen viikonloppuvapaan vuoksi viisi vapaapäivää (KKO 2001:40). Tästä ei tilanteen poikkeuksellisuuden johdosta kuitenkaan KKO:n mukaan voitu tehdä tavallista työviikkoa koskevia päätelmiä. Ratkaisussa KKO 1992:111 oli kysymys työnantajan velvollisuudesta toteuttaa työntekijän niin sanotut pekkaspäivät. Työsuhteen purkuoikeuden olemassaolo vahvistettiin, kun loppuvuoteen ajoittuneeseen, yli viikon kestäneeseen poissaoloon sisältyi kuusi työpäivää. Edellytyksenä työsopimuksen käsittelemiselle purkautuneena ei siten ole ollut. Johtopäätöksenä korkein oikeus totesi, että aiempien ennakkopäätösten mukaiset oikeusohjeet vahvistavat käsitystä, jonka mukaan lainkohdan tarkoittaman seitsemän päivän jakson osalta on kysymys kalenteripäivistä.

Lopputuloksena KKO katsoi, että kun työntekijän säännöllinen työviikko on käsittänyt viisi työpäivää ja kaksi vapaapäivää, eikä työntekijä ole tavanomaisen viikonloppuvapaan jälkeen mennyt työhön maanantaina, vaan on ollut poissa työstä kaikki sen viikon viisi työpäivää palaten työpaikalleen vasta seuraavana maanantaina, hän on ollut poissa työstä viikon eli työsopimuslaissa tarkoitetuin tavoin vähintään seitsemän päivää ilmoittamatta sinä aikana työnantajalle syytä poissaololleen. Työnantajalla oli tällöin ollut oikeus pitää työsopimusta purkautuneena.

KKO 2007:24

Ulosotto-oikeudellisen samastuksen kriteereistä

Ulosotto-oikeudellisen samastuksen kriteereistä

KKO 2007:24

Ratkaisu KKO 2207:24 valottaa jälleen vakiintumassa olevaa oikeuskäytäntöä sen suhteen, missä kulkee linjanveto ns. ulosotto-oikeudellisen samastuksen kohdalla. Ratkaisun käsittämässä tilanteessa A oli ilmoittanut rahoittaneensa erään asunto-osakeyhtiön osakkeiden hankinnan edellisestä asunnosta saadulla kauppahinnalla, pankkilainalla, eräästä osakeyhtiöstä ottamallaan lainalla sekä yksityishenkilöltä saadulla lainalla. A:n isä oli ollut pankkilainojen takaajana. Velkakirjasta ilmeni, että A oli ottanut yksin vastatakseen jäljellä olleesta asuntolainasta, josta B oli samana päivänä antanut omavelkaisen takauksen. A oli aikanaan vuonna 1991 ostanut B:n osuuden erään toisen asunto-osakeyhtiön osakkeista ja ottanut yksin vastatakseen asuntolainasta. Korkein oikeus totesi, että siitä huolimatta, että A oli vastannut jo aikaisemmin B:n kansa velasta ja että B oli sitoutunut jo vuonna 1991 velasta omavelkaiseen takaukseen, velkavastuun siirtäminen merkitsi sitä, että omaisuuden tultua realisoiduksi A jäi edelleen henkilökohtaiseen vastuuseen niistä tuolloin mahdollisesti maksamatta olevista veloista, joita osakkeiden arvo ei kattanut. Tästä syystä velan vastattavaksi ottaminen ei ollut ollut kaupan teon aikaan sillä tavoin näennäistä, että olisi ollut ilmeistä, ettei A joudu henkilökohtaiseen vastuuseen velan takaisinmaksusta.

Ratkaisussa todettiin edelleen, että A:n nimissä olevaa asuntoa oli käytetty A:n ja B:n perheen asuntona, ja B oli Suomessa käydessään asunut siinä perheensä luona. Korkein oikeus totesi, että yksinomaan nämä seikat eivät merkinneet sitä, että omaisuus olisi kaupan jälkeen ollut B:n tosiasiallisessa vallinnassa tai että hän muutoin olisi käyttänyt omaisuuden omistusoikeuteen liittyvää omistajan määräysvaltaa sillä tavoin, että omistajana olevan sivullisen (A) oikeusasema olisi voitu katsoa pelkästään näennäiseksi. Korkein oikeus totesi vielä, että pelkästään toisen puolison velan maksaminen tai omaisuuden hankkiminen toisen puolison nimiin toisen puolison varoilla ei tarkoittanut sitä, että kysymyksessä olisi ollut ulosottolaissa tarkoitettu keinotekoinen järjestely.

KKO 2007:21

Testamentilla saadun omaisuuden edelleen testamenttausoikeus

Testamentilla saadun omaisuuden edelleen testamenttausoikeus

KKO 2007:21

Ratkaisussa KKO 2007:21 oli kyse tilanteesta, jossa A oli testamentissaan määrännyt, että hänen omaisuutensa oli ensiksi menevä täysin omistusoikeuksin hänen pojalleen B:lle ja B:n kuoleman jälkeen tämän rintaperillisille sekä ettei B:n puolisolla ollut avio-oikeutta tuohon omaisuuteen. Vähän ennen kuolemaansa B lahjoitti valtaosan omaisuudestaan puolisolleen. Kysymys oli siitä, oliko puoliso velvollinen palauttamaan B:n hänelle lahjoittaman omaisuuden arvon B:n pojalle.

Korkein oikeus lähti siitä, että vakiintuneiden tulkintasääntöjen mukaan testamentin tärkein vaikutus on siinä, että ensisijainen saaja ei ole oikeutettu itse testamentilla määräämään siitä omaisuudesta, jota toisen hyväksi tehty toissijaismääräys koskee, ellei testamentista erityisesti muuta johdu. Korkein oikeus totesi, että tarkasteltavana olevassa tapauksessa ei ollut perusteita katsoa, ettei tämä testamenttauskielto olisi sitonut ensisijaista testamentin saajaa. Korkein oikeus totesi, että vakavasti sairastunut ensisijainen testamentin saaja oli muutamia vuosia ennen kuolemaansa tekemillään rahalahjoituksilla toteuttanut sen, mitä hän ei olisi voinut testamentilla pätevästi tehdä. Menettelyn ilmeisenä tarkoituksena oli ollut pitää lahjoitukset salassa rintaperilliseltä, koska lahjoitukset olivat tapahtuneet lyhyehkön ajan kuluessa eikä niistä oltu tehty lahjakirjoja tai lahjaveroilmoituksia. Korkein oikeus katsoi, että lahjoituksiin oli ryhdytty, jotta voitaisiin kiertää testamentin toissijaismääräyksestä johtuvaa testamenttauskieltoa. Lahjoituksilla oli huomattavilta osin tosiasiallisesti tyhjäksi testamenttiin sisältynyt toissijaismääräys, jolloin lopputulos ei ollut testamentin tekijän tarkoituksen mukainen. Lahjoituksilla oli siten loukattu toissijaismääräykseen perustuvaa rintaperillisen oikeutta.

Oikeusjärjestys ei anna suojaa testamenttauskiellon kiertämisen kaltaiselle moitittavalle menettelylle. Oikeusjärjestyksessä on vastaavien palauttamisvaatimusten menestymiseltä edellytetty yleensä, että edunsaaja on ollut vilpillisessä mielessä ja että palauttamisvaatimus on tehty kohtuullisessa ajassa. Tässä tapauksessa Korkein oikeus arvioi palauttamisen edellytysten olleen olemassa.

KKO 2007:8

Hinnan alennuksen määräytymiskriteerit

Hinnan alennuksen määräytymiskriteerit

KKO 2007:8

Tapauksessa KKO 2007:8 oli kyse tilanteesta, jossa A oli ostanut B:ltä kiinteistön ja havaittuaan siinä laatuvirheen myynyt sen tappiolla edelleen. Sen jälkeen B oli velvoitettu korvaamaan A:lle hinnanalennusta ns. salaisen virheen perusteella. Kysymys oli B:n velvollisuudesta korvata A:lle tämän edelleen myynnissä kiinteistönvälittäjälle maksama välityspalkkio.

Korkein oikeus lähti siitä, että hinnanalennus määrätään kiinteistön kaupassa vähentämällä sovitusta kauppahinnasta virheellisen kiinteistön arvo kaupantekohetkellä. Tämä arvo ei riipu siitä, päättääkö ostaja pitää kiinteistön vai myydä sen edelleen. Kiinteistön edelleen myymisestä aiheutuvat kustannukset eivät ole siten Korkeimman oikeuden sellainen kuluerä, joka voitaisiin ottaa huomioon arvioitaessa kiinteistön arvoa. Hinnanalennuksen tarkoituksena on hyvittää ostajalle kaupan kohdetta rasittava virhe. Virheestä ei sellaisenaan seuraa, että ostajan olisi pakko myydä kiinteistö edelleen. Kun A on kuitenkin päättänyt myydä virheellisen kiinteistön edelleen, vastaa hän itse tästä kaupasta aiheutuneista kustannuksista.

Kiinteistönvälittäjän palkkiota ei siten voida korvata hinnanalennuksena.

KKO 2007:6

Luottokorttiyhtiön vastuu kuluttajasuojalain nojalla myyjän sopimusrikkomuksesta

Luottokorttiyhtiön vastuu kuluttajasuojalain nojalla myyjän sopimusrikkomuksesta

KKO 2007:6

Ratkaisu KKO 2007:6 käsittelee tilannetta, jossa luotto, jonka Luottokunnan myöntämän Visa-kortin haltija sai maksaessaan hankkimiaan kulutushyödykkeitä luotolla, oli kuluttajasuojalain tarkoittama hyödykesidonnainen luotto. Kysymys oli siitä, oliko Luottokunta kuluttajasuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin nojalla vastuussa myyjän sopimusrikkomuksesta.

Korkein oikeus lähti ratkaisussaan siitä, että Visakorttia voidaan käyttää laajasti maksuvälineenä kulutushyödykkeiden hankinnassa. Sellaisten yritysten ja elinkeinonharjoittajien piiri, joiden myyntitoimintaa kortin käytöllä rahoitetaan, on maailmanlaajuisesti suuri. Kuluttajalla on siten laajat mahdollisuudet valita myyjä, jolta hän hyödykkeen hankkii. Kuluttajalla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta käyttää kortin sisältämää luottoa hankkimalla hyödyke sellaiselta myyjältä, joka ei em. järjestelmään ole liittynyt, jolloin kuluttaja ei voi tässä suhteessa vapaasti valita luoton käyttötapaa. Usein varsinkin ns. etämyynnissä luottokorttijärjestelmää perustuva luotto on usein ainoa mahdollisuus hyödykkeen maksamiseen.

Korkein oikeus totesi, että hyödykesidonnaisen luoton käsitettä ei ole perusteltua tulkita niin ahtaasti, että sellainen luotto olisi kyseessä vain silloin, kun kyseisen hyödykkeen tai hyödykkeitä myyvän elinkeinonharjoittajan luototuksesta on nimenomaisesti sovittu luotonantajan ja myyjän välillä. Luottoa voidaan pitää hyödykesidonnaisena laajempienkin kuluttaja luotottamista koskevien järjestelyjen, kuten luottokorttijärjestelyjen yhteydessä. Tällöin ei ole välttämätöntä se, että myyjä ja luottokortin liikkeellelaskija olisivat suoraan sopimussuhteessa toisiinsa. Riittävää on se, että myyjä on sitoutunut luottojärjestelyyn sopimalla siitä yhden kokonaisuuden muodostavan luottokorttiyhteisön jonkun luotonantajan kanssa. Visakorttiin liittyvää kuluttajien luotottamista koskeva järjestely perustuu luottokorttiyhteisön ja myyjien välisiin ja toisaalta luottokorttiyhteisen sisäisiin sopimuksiin. Kuluttajan kortilla maksetun hyödykkeen hankkimiseksi saama luotto perustuu sopimuksiin nojautuvaan myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevaan järjestelyyn. Korkein oikeus totesi, että hankittaessa kulutushyödykettä tällä tavoin luotonantajan ja myyjän välille muodostuu kuluttajaan nähden etujenyhteys.

Kortinhaltija voi korttiin sisältyvällä luotolla hankkia hyödykkeitä laajasti järjestelmään kuuluvilta myyjiltä. Hän ei kuitenkaan voi käyttää luottoa hyödykkeen hankkimiseen sellaiselta myyjältä, joka ei kuulu sanotun luottojärjestelyn piiriin, minkä vuoksi visakorttiin sisältyvää luottoa ei olekaan perusteltua pitää sellaisena luottona, jonka käyttötavan kuluttaja voi itse valita. Korkein oikeus päätyi siihen, että visakorttiin sisältyvä luotto on kuluttajasuojalaissa tarkoitettu hyödykesidonnainen luotto, ja Luottokunta oli vastuussa myyjän sopimusrikkomuksesta. Luottokunta velvoitettiin näin ollen korvaamaan kortinhaltijalle myyjän toimittamatta jättäminen tilattujen tuotteiden Visakortilla maksettu arvo.

KKO 2006:102

Verovelasta annetun panttauksen ulottuvuus

Verovelasta annetun panttauksen ulottuvuus

KKO 2006:102

Ratkaisu KKO 2006:102 tarkastelee tilannetta, jossa A ja B olivat pantanneet omistamansa asunto-osakkeet verovirastolle vakuudeksi osakeyhtiön veroista ja niiden viivästysseuraamuksista. Verot vanhentuivat vuosien 1996 ja 1997 lopussa. Kysymys oli siitä, vastasiko näin A:n ja B:n verovirastolle antama pantti verojen vanhentumisen jälkeiseltä ajalta lasketuista viivästysseuraamuksista.

Korkein oikeus lähti siitä, että A:n ja B:n yhtiön puolesta antama vierasvelkapantti oli liitännäinen velallisen eli yhtiön verovelkaan nähden. Tästä johtui se, että kun verovelan vanhentumisen jälkeen päävelalle ei voinut kertyä viivästysseuraamuksia, ei myöskään sellaiselle panttivastuulle, joka vastaisi tällaisia viivästysseuraamuksia, ole perustetta. Korkein oikeus totesi, että erillistä viivästysseuraamuksia koskevaa sopimusta ei pantin antajien ja veroviraston välillä ollut.

Korkein oikeus totesi, että veroulosottolaissa on säädetty saamisen perimisestä panttina olevasta omaisuudesta veron vanhentumisesta riippumatta. Kyseisen lainkohdan eli veroulosottolain 11 §:n 2 momentin soveltaminen edellyttää jo sanamuotonsa mukaan panttaussitoumuksesta erillistä velkasuhdetta, eli saamista, josta pantinantaja olisi pantin arvolla vastuussa. Sen mukaisesti ei velan maksun viivästymiseen liittyvää saamista verottajan ja velallisen välillä voi enää päävelan vanhentumisen jälkeen ilman eri sopimusta syntyä, minkä johdosta viitattu lainkohta ei myöskään anna tukea panttivastuun laajentamiselle yli sen, mikä se velan vanhentuessa oli. Tämän johdosta korkein oikeus katsoi, etteivät pantin antajat olleet antamansa pantin arvolla vastuussa verosaataville niiden vanhentumisen jälkeiseltä ajalta lasketuista viivästysseuraamuksista.

KKO 2006:81

Luottokortin haltijan kuluttajansuojalain mukainen vastuu kortin oikeudettomasta käytöstä

Luottokortin haltijan kuluttajansuojalain mukainen vastuu kortin oikeudettomasta käytöstä

KKO 2006:81

Pankin A:lle myöntämää luottokorttia oli käytetty oikeudettomasti 4. – 5.5.2003 Madridissa eri liikkeissä. A oli tilinhaltijana maksanut pankille ostojen määrän 2 870,18 euroa. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan tilinhaltija vastaa luottokortin tai muun tililuoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä vain, jos 1) hän on luovuttanut tunnisteen toiselle; 2) tunnisteen joutuminen sen käyttöön oikeudettomalle johtuu tilinhaltijan huolimattomuudesta, joka ei ole lievää; taikka 3) hän menetettyään tunnisteen hallinnan muulla kuin 2 kohdassa mainitulla tavalla on laiminlyönyt ilmoittaa tästä luotonantajalle viipymättä sen havaittuaan. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, vastasiko A kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan sivullisen käyttöön joutuneen kortin oikeudettomasta käytöstä.

Tapauksessa Korkein oikeus katsoi jääneen epäselväksi, miten ja milloin luottokortti oli joutunut pois A:n hallusta. Riidatonta sen sijaan oli, että kortti oli kadonnut Madridissa, että A oli saapunut Madridiin 3.5.2003 illalla ja että hänen luottokorttinsa ei ollut ollut hänen hallussaan enää 4.5.2003 klo 13.49 paikallista aikaa, jolloin sitä oli yritetty käyttää automaatissa ilman tunnuslukua. Pankki oli 6.5.2003 ilmoittanut A:lle, että luottokortti oli ilmeisesti väärissä käsissä. Koska oli jäänyt selvittämättä, missä, milloin ja miten A:n kortti oli joutunut pois hänen hallustaan, oli olosuhteita koskevien tietojen perusteella arvioitava, oliko kortin katoamiseen liittynyt A:n huolimattomuutta ja mikä merkitys mahdollisella huolimattomuudella oli hänen vastuunsa kannalta.

Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että A oli kertonut pitäneensä luottokorttia lompakossa, joka oli ollut hänen takkinsa povitaskussa. Hän oli muun muassa matkustanut täydessä metrossa ja riisunut takkinsa ravintolassa tuolinsa selkänojalle. A oli etukäteen ollut tietoinen siitä, että Madridissa oli merkittävä vaara joutua taskuvarkauden uhriksi. Hän oli kertonut, että kaupungissa oli tuolloin poikkeuksellisen paljon ihmisiä paavin vierailun johdosta. Ennen pankin yhteydenottoa eli kahteen ja puoleen päivään hän ei ollut tarkistanut luottokortin tallellaoloa eikä siten havainnut korttinsa katoamista.

Juridisten kriteereiden osalta Korkein Oikeus lähti siitä, että luottokortin katoaminen ei kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan sinänsä aiheuta tilinhaltijalle vastuuta kortin käytöstä katoamisen jälkeen eikä esimerkiksi taskuvarkauden kohteeksi joutumisen sellaisenaan voida katsoa osoittavan huolimattomuutta. Vastuun syntyminen edellyttää säännöksen mukaan sitä, että kortin vääriin käsiin joutuminen ja siten sen väärinkäyttömahdollisuus ovat johtuneet tilinhaltijan mainitun momentin 2 kohdassa tarkoitetusta huolimattomuudesta. Lain esitöissä (HE 88/1985 vp s. 34) on todettu, että 19 §:n 1 momentissa luetellaan tyhjentävästi ne tilanteet, joissa tilinhaltija voi joutua vastuuseen luottokortin väärinkäytöstä. Säännöksen sanamuodon ja esitöiden mukaan tilinhaltija voi 1 momentin 2 kohdan mukaan joutua vastuuseen vain silloin, kun luottokortti on joutunut hänen hallustaan pois hänen huolimattomuutensa vuoksi eikä huolimattomuus ole lievää. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentti ei sisällä nimenomaista säännöstä, jonka mukaan kortinhaltijan tulisi valvoa sitä, että kortti ei hänen tietämättään ole joutunut pois hänen hallustaan. Toisaalta tuon momentin 3 kohdan mukaan myös kortin hallinnan kokonaan ilman omaa huolimattomuuttaan menettänyt joutuu vastaamaan oikeudettomasta käytöstä, jos hän laiminlyö ilmoittaa viipymättä luotonantajalle havaitsemastaan kortin katoamisesta.

Edelleen Korkein oikeus totesi, että kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:ssä säädetään riskinjaosta kortinhaltijan ja luotonantajan välillä silloin, kun luottokortin oikeudettomasta käytöstä aiheutuu vahinkoa. Kortinhaltijan vastuuta on rajoitettu muun muassa sillä edellytyksellä, että hän ilmoittaa kortin joutumisesta pois hallustaan. Säännöksen tarkoittama luottokorttijärjestelmä edellyttääkin vahinkojen rajoittamiseksi välttämättä tällaisen velvollisuuden asettamista kortinhaltijalle, koska yleensä vain hän voi havaita kortin katoamisen ja tehdä ilmoituksen, jonka jälkeen vasta kortin väärinkäyttö voidaan estää tai saada päättymään. Tästä syystä on selvää, että kortinhaltijalta on vastaavasti edellytettävä kortin tallellaolon seuraamista olosuhteiden vaatimaa huolellisuutta noudattaen, vaikka 19 §:n 1 momentissa ei olekaan nimenomaisesti mainittu sellaista velvollisuutta. Velvollisuuden olemassaoloon viittaa kuitenkin lakitekstissäkin momentin 3 kohdassa asetettu velvollisuus ilmoittaa viipymättä kortin katoamisesta. Myös se, että luottosopimusta koskevissa ehdoissa asetetaan kortinhaltijalle velvollisuus säilyttää korttia huolellisesti, osaltaan ilmentää kortin tallellaolon tarkistamisvelvollisuuden olemassaoloa, vaikka sopimuksessakaan ei sitä nimenomaisesti todeta.

Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoi, että kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan voidaan päätellä asettavan kortinhaltijalle velvollisuuden myös seurata kortin tallellaoloa olosuhteiden edellyttämällä tavalla ja että tämän velvollisuuden rikkominen voi osoittaa sellaista huolimattomuutta, jota momentin 2 kohdassa tarkoitetaan. Se, kuinka usein tapahtuvaa tarkistamista huolellisuus edellyttää, riippuu olosuhteista, erityisesti niihin liittyvistä katoamis- ja anastusriskeistä. Esimerkiksi kortinhaltijan liikkuessa suurissa ihmisjoukoissa tai muissa paikoissa, joissa taskuvarkauksien riski on erityisen suuri, tarkistamisvelvollisuus on korostunut, koska ammattimaisesti suoritettua taskuvarkautta ei yleensä huomata sen tapahtuessa.

Ratkaistavan tapauksen osalta Korkein oikeus katsoi näytetyksi, että A oli ollut tietoinen siitä, että Madridissa oli merkittävä vaara joutua taskuvarkauden uhriksi ja että kaupungissa oli parhaillaan vieläpä erityisen paljon ihmisiä. Kun A oli kerrotuin tavoin matkustanut täysissä metroissa ja pitänyt ravintolassa tuolin selkänojalla takkiaan, jonka taskussa lompakko ja luottokortti olivat, jo A:n Madridissa olon ensimmäisen vuorokauden aikana olivat toistuneet sellaiset tilanteet, joihin tunnetusti liittyy suuria katoamis- ja anastusriskejä. Näissä olosuhteissa mainitussa 19 §:n 1 momentissa kortin haltijalta edellytetty riittävä huolellisuus on vaatinut, että A olisi varmistunut kortin tallellaolosta riittävän usein ja erityisesti edellä kerrotunlaisten riskitilanteiden jälkeen. Korkein oikeus katsoi, että A oli laiminlyönyt tämän ja että luottokortin oikeudeton käyttö oli johtunut tästä hänen huolimattomuudestaan, koska sen johdosta kortin väärinkäyttöä ei oltu voitu luottokorttijärjestelmän mukaisesti estää. Käsillä olleet olosuhteet ja A:n välinpitämätön suhtautuminen huomioon ottaen huolimattomuus ei ollut ollut lievää. Korkeimman oikeuden ratkaisu oli siis se, että A oli siten vastuussa luottokortin väärinkäytöstä.

KKO 2006:38

Valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden kriteerit ulosottoasiassa

Valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden kriteerit ulosottoasiassa

KKO 2006:38

Ulosottomies oli 10.2.2004 määrännyt ulosottolain 4 luvun 9 b §:n nojalla, että A:n kohtuullisen työpalkan rahamäärä X Oy:n palveluksessa oli 3000 euroa kuukaudessa. Yhtiön valitettua ulosottomiehen päätöksestä käräjäoikeus oli 9.6.2004 antamallaan päätöksellä määrännyt A:n kohtuullisen työpalkan määräksi 768,83 euroa kuukaudessa. Samalla käräjäoikeus oli jättänyt tutkimatta yhtiön valtioon kohdistaman oikeudenkäyntikuluvaatimuksen, koskei valtio ollut asianosaisena jutussa.

Yhtiön valitettua hovioikeuteen oikeudenkäyntikulujen osalta hovioikeus oli Korkeimman oikeuden ratkaisuun 2004:97 ja hallintolainkäyttölain 74 §:stä ilmenevää periaatetta soveltaen tutkinut yhtiön oikeudenkäyntikuluvaatimuksen sekä velvoittanut valtion korvaamaan osan yhtiön kuluista käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Tapauksessa oli kysymys siitä, oliko nyt puheena olevan kaltaisessa tilanteessa mahdollista velvoittaa valtio korvaamaan ulosottovalituksen voittaneen asianosaisen oikeudenkäyntikulut ja millaisin edellytyksin korvausta voitaisiin tuomita.

Korkein oikeus totesi, että ennakkopäätöksessä KKO 2004:97 oli ollut kysymys varsin poikkeuksellisesta yksittäistapauksesta. Valtion oikeudenkäyntikuluvastuu ulosottoasiassa voidaankin perustaa hallintolainkäyttölain 74 §:stä ilmeneviin periaatteisiin vain harvoissa muutoksenhakijan kannalta kohtuuttomissa tilanteissa, joissa tarve muutoksenhakemiseen on perustunut viranomaisen selvästi lainvastaiseen menettelyyn. Tavanomaisissa ulosottotilanteissa kuluvastuun tulee määräytyä ulosottolaissa olevien oikeudenkäyntikuluja koskevien säännösten perusteella.

Korkeimman oikeuden perustelujen mukaan nyt ratkaistavana olleessa tapauksessa ulosottomies oli hänelle kuuluvan harkintavallan perusteella ulosottolain 4 luvun 9 b §:n nojalla päättänyt, mikä oli A:n kohtuullisen työpalkan rahamäärä. Valituksen johdosta uuden selvityksen perusteella tapahtunut palkan rahamäärän alentaminen ei osoita ulosottomiehen toimenpidettä perusteettomaksi. Kysymys oli ollut tavanomaisesta muutoksenhakutilanteesta, jossa valitus oli osittain menestynyt. Asiassa ei siten ollut sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, joiden nojalla valtion oikeudenkäyntikuluvastuu voisi hallintolainkäyttölain 74 §:stä ilmenevien periaatteidenkaan perusteella tulla kysymykseen.

KKO 2006:30

Velallisen oikeus valittaa ns. fiktiivisestä palkasta

Velallisen oikeus valittaa ns. fiktiivisestä palkasta

KKO 2006:30

A oli toiminut ensin toimitusjohtajana ja sittemmin työsuhteisena työntekijänä osakeyhtiössä, jonka osakkeet hänen puolisonsa omisti. A:n palkan ulosmittauksella oli velkojan saamiselle kertynyt noin 500 euroa kuukaudessa syyskuusta 2002 huhtikuuhun 2003 saakka. Tämän jälkeen A:n palkka oli ollut niin alhainen, ettei siitä ollut kertynyt ulosmitattavaa.

Ulosottomies oli päätöksellään määrännyt maaliskuussa 2004 A:n ulosottolain 4 luvun 9 b §:ssä tarkoitetuksi kohtuulliseksi bruttopalkaksi noin 2 000 euroa kuukaudessa. Yhtiö oli velvoitettu pidättämään ja tilittämään 1 500 euron nettopalkasta ulosottomiehelle yksi kolmasosa kuukausittain. Korkeimmassa oikeudessa kysymys oli siitä, oliko A:lla velallisena oikeus valittaa ulosottomiehen päätöksestä sillä ulosottovalituksessa esittämällään perusteella, ettei asiassa ollut edellytyksiä määrätä hänen työpalkkansa rahamäärää ulosottolain 4 luvun 9 b §:n 1 momentin nojalla.

Korkein oikeus totesi, että siitä, milloin ulosottomies saa päättää velallisen kohtuullisen työpalkan rahamäärästä ja antaa työnantajalle tämän perusteella määräytyvää ulosottopidätystä koskevan maksukiellon, säädetään ulosottolain 4 luvun 9 b §:n 1 momentissa. Ulosottomies voi näin tehdä, jos velallinen tekee työtä puolisonsa tai sukulaisensa omistamassa taikka muussa toiselle kuuluvassa yrityksessä ja ilmeisesti ulosmittausta välttääkseen työskentelee palkatta tai selvästi pienempää korvausta vastaan kuin mitä paikkakunnalla yleisesti sellaisesta työstä maksetaan, eikä saatavaa saada muuten häneltä täysimääräisenä perityksi. Ulosmittaus toimitetaan tästä määrästä noudattamalla, mitä ulosottolaissa säädetään palkan ulosmittauksesta.

Ulosottomiehen mainitun lainkohdan nojalla tekemä päätös ei sinänsä muuta velallisen ja työnantajan välistä sopimusta, kuten lain esitöissäkin todetaan (HE 106/1995 vp s. 51). Työnantajan kannalta päätös merkitsee velvollisuutta pidättää häntä sitovan määräyksen perusteella työntekijän palkasta tietynsuuruinen osa ja tilittää se ulosottomiehelle. Työntekijän kannalta maksukielto tällaisessa tapauksessa merkitsee puolestaan sitä, että hänelle maksettava nettopalkka vähenee, jos hänelle maksettu palkka on, kuten hän väittää, todellinen ja asianmukainen korvaus hänen tekemästään työstä. Päätös koskee näin ollen ulosottolain 10 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla velallisen oikeutta. Velallisella oli näin ollen oikeus valittaa ulosottomiehen ns. fiktiivistä palkkaa koskevasta päätöksestä.

KKO 2006:19

Osakeyhtiön osakkeenomistajan yhtiövastikkeen suorittamisvelvollisuudesta

Osakeyhtiön osakkeenomistajan yhtiövastikkeen suorittamisvelvollisuudesta

KKO 2006:19

K Oy:n yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön toimialana oli muun muassa omistaa tai hallita ja ylläpitää golfkenttää oheistoimintoineen Kerimäen kunnassa. Yhtiöjärjestyksen kohdassa 4 oli muun muassa määrätty, että osake antaa yhden pelioikeuden tai oikeuttaa vaihtoehtoisesti vuosittain 20 pelilippuun. Yhtiöjärjestyksen kohdassa 5 oli seuraava vastiketta koskeva määräys: “Yhtiön omaisuuden hoitoa ja toiminnan ylläpitoa varten ovat osakeluetteloon merkityt osakkeenomistajat velvollisia maksamaan yhtiölle vastiketta, jonka suuruuden sekä muista pelioikeuden käyttöön liittyvistä määräyksistä päättää yhtiön hallitus." K Oy:n hallitus oli 4.9.1991 tehnyt päätöksen, jonka mukaan “kaikissa osakekaupoissa pitää kunkin pelioikeuden kohdalla olla yhtiövastike maksettu myös taannehtivasti ennen kuin pelioikeus on pelikelpoinen".

C Oy oli 15.6.2000 ostanut MTL-nimiseltä yhtiöltä yhden markan kauppahinnalla kanteessa mainitut K Oy:n osakkeet. Kauppakirjan ehtojen mukaan ostaja oli tiennyt, “että osakkeiden pelioikeuteen ja vastikemaksuihin liittyy pitkäaikainen riita ja erimielisyys." Myyjä ei ollut saanut haltuunsa “osakkeisiin liittyviä pelioikeuksia" eikä voinut niitä siten kaupan yhteydessä luovuttaa. K Oy oli kanteessaan vaatinut C Oy:n velvoittamista osakerekisteriin merkittynä osakkeenomistajana suorittamaan sille yhtiövastikkeet vuosilta 2001 ja 2002. C Oy puolestaan oli väittänyt, ettei se ollut velvollinen suorittamaan K Oy:n kanteessa vaadittuja vastikkeita. Syynä tähän oli, että K Oy oli kieltäytynyt luovuttamasta C Oy:lle sen omistamiin osakkeisiin kuuluvia pelioikeuksia tai pelilippuja siltäkään kaudelta, jolta vastike maksetaan, jollei lisäksi ollut maksettu vuosilta 1992 – 2000 maksamatta jääneitä vastikkeita.

C Oy oli vuosina 2001 ja 2002 ollut merkittynä osakkeenomistajana K Oy:n osakeluetteloon. Riidatonta oli, että C Oy sinänsä oli velvollinen maksamaan vastikkeet noilta vuosilta. Kysymys oli siitä, oliko C Oy:llä kuitenkin ollut oikeus kieltäytyä maksamasta kanteessa vaadittuja vastikkeita näiltä vuosilta sen johdosta, että K Oy oli ilmoittanut, että C Oy:n osakkeisiin kuuluva oikeus pelata edellytti myös vuosilta 1992 – 2000 olleita, edellisiltä omistajilta maksamatta jääneiden vastikkeiden suorittamista.

Korkein oikeus lähti siitä, että osakeyhtiölain 3 luvun 1 §:n 5 momentin nojalla yhtiöjärjestyksessä voidaan asettaa osakkeenomistajalle velvollisuus maksaa yhtiölle vastiketta. Kuten edellä on todettu, C Oy:n maksuvelvollisuus vuosien 2001 ja 2002 osalta oli sinänsä ollut kiistaton. Vuosilta 1992 – 2000 olevien vastikkeiden osalta osapuolet olivat sen sijaan esittäneet erilaisia käsityksiä ja perusteluita C Oy:n vastuusta ja osakkeiden omistajanvaihdoksen merkityksestä. Kun nyt tutkittavana ollut kanne ei koskenut vuosien 1992 – 2000 maksuja, erimielisyys ei tullut tässä yhteydessä ratkaistavaksi. Osakeyhtiölain, K Oy:n yhtiöjärjestyksen ja muun asiassa esitetyn valossa oli kuitenkin Korkeimman oikeuden mukaan todettavissa, ettei C Oy:n vastuuta niistä voitu pitää riidattomana. Näin ollen K Oy:llä ei ollut ollut oikeutta pelkästään sen hallituksen 4.9.1991 tekemän päätöksen nojalla kieltää C Oy:tä käyttämästä sen omistamiin osakkeisiin kuuluvaa oikeutta pelata, ellei aikaisemmilta vuosilta maksamatta jätettyjä vastikkeita ollut maksettu.

Tapauksen osalta Korkein oikeus totesi, että vastikkeenmaksuvelvollisuus perustui yhtiöjärjestyksen 5 kohdan mukaan osakkeiden omistamiseen eikä niihin liittyvän pelioikeuden käyttämiseen. Sen vuoksi K Oy:n osakkeenomistaja oli velvollinen maksamaan vastikkeen, vaikka hän ei käyttäisikään osakkeisiin kuuluvaa pelioikeutta tai pelilippuja. Vuosilta 2001 ja 2002 C Oy:n maksuvelvollisuus oli riidaton. C Oy ei ollut täyttänyt tai pyrkinytkään täyttämään tätä maksuvelvollisuuttaan. Jos vastikkeet olisi ollut maksettu, C Oy olisi ollut oikeutettu käyttämään pelioikeuttaan mainittuina vuosina. C Oy ei ollut vapautunut maksuvelvollisuudestaan sillä perusteella, että K Oy oli kirjeessään ilmoittanut vaativansa suoritusta myös aikaisempien vuosien maksamattomista vastikkeista. Korkein oikeus totesi lisäksi, että C Oy oli osakkeet ostaessaan ollut kauppakirjan nimenomaisen maininnankin mukaan tietoinen osakkeiden pelioikeuteen ja vastikemaksuihin liittyvästä pitkäaikaisesta riidasta ja erimielisyydestä sekä siitä, että osakkeet myynyt MTL ei ollut saanut haltuunsa osakkeisiin kuuluvia pelioikeuksia eikä voinut niitä osakkeiden kaupan yhteydessä luovuttaa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että C Oy oli ollut velvollinen maksamaan K Oy:lle vuosien 2001 ja 2002 vastikkeet.

KKO 2005:144

Ns. tehokas katuminen voi poistaa veropetoksen rangaistavuuden

Ns. tehokas katuminen voi poistaa veropetoksen rangaistavuuden

KKO 2005:144

A ja hänen puolisonsa B olivat toimineet uskottuina miehinä A:n isän jälkeen toimitetussa perunkirjoituksessa. A ja B olivat jättäneet perukirjaan merkitsemättä tietämänsä, perittävälle hänen kuollessaan kuuluneet pankkitilillä olleet rahavarat. Tämän vuoksi perintövero koko jäämistöstä oli määrätty liian alhaiseksi. Koska A ja B olivat olennaisesti vaikuttaneet siihen, että varat jätettiin perukirjaan merkitsemättä, heidät tuomittiin veropetoksesta tekijöinä. Kysymys myös tehokkaasta katumisesta veropetoksen yhteydessä.
A ja B vaativat, että heidän tekonsa jätettäisiin rankaisematta, koska he ovat luopuneet sen täyttämisestä siten, että A lähetti 8.2.2000 verotoimistoon sinne 10.2.2000 saapuneen lahjaveroilmoituksen, jonka mukaan A oli saanut äidiltään 236 147 markan suuruisen lahjan. Lahjaveroilmoitus saapui verotoimistoon ennen kuin perukirjan tietoihin perustuva perintöverotus D:n jälkeen 6.3.2000 on toimitettu. Lahjaveroilmoituksen perusteella verotoimisto oikaisi 4.5.2000 perintöverotusta siten, että A:n verotettavaan perintöosuuteen lisättiin lahjan arvona 223 990 markkaa. Samana päivänä 10.2.2000 hän jätti verotoimistoon myös toisen lahjaveroilmoituksen, jonka mukaan hän oli saanut isältään C:ltä 223 990 markan suuruisen lahjan.

Teon aikana voimassa olleen niin sanottua yrityksestä luopumista ja tehokasta katumista koskevan rikoslain 4 luvun 2 §:n 1 momentin (39/1889) mukaan yritys jää rankaisematta, jos tekijä omasta tahdostaan, eikä ulkonaisten esteiden tähden, on luopunut rikoksen täyttämisestä tai ehkäissyt sen vaikutuksen, joka tekee rikoksen täytetyksi. Toimittamalla C:n ja D:n jälkeen laaditut virheelliset perukirjat verotoimistoon A ja B ovat saattaneet päätökseen yrityksensä, jonka tarkoituksena on ollut perintöveron määrääminen C:n ja D:n jälkeen liian alhaiseksi. Yrityksestä luopuminen ei sen jälkeen enää ole voinut tulla kysymykseen. Tehokas katuminen on sitä vastoin ollut mahdollista vielä tämän jälkeenkin. Se olisi edellyttänyt, että A ja B olisivat ilmoittaneet verovirastolle perukirjoissa olevat virheet ja oikaisseet ne niin, että perintövero C:n ja D:n jälkeen olisi voitu määrätä oikein. Näin he eivät ole menetelleet. A:n 10.2.2000 verovirastoon toimittamilla tosiseikkoja vastaamattomilla lahjaveroilmoituksilla ei ole tässä suhteessa merkitystä. Siten A:n ja B:n tekoja ei voida jättää rankaisematta rikoslain 4 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla.

Veropetoksen tunnusmerkistön ns. suojeluobjektina on verotuksen oikea toimittaminen. Siteeratussa ratkaisussa otetaan kantaa siihen, että verovelvollisella on mahdollisuus, rikosoikeudellisesti tehokkaalla tavalla, poistaa itseltään rikosvastuuta korjaamalla mahdolliset virheet tai puutteet verottajalle antamissaan tiedoissa ennen kuin ne ovat ehtineet vaikuttaa verotuspäätöksiin. Näiden korjaavien toimenpiteiden ja niiden yhteydessä annettujen tietojen tulee kuitenkin olla hyvin konkreettisia ja riittävän yksityiskohtaisia oikean verotuksen suorittamiseksi, jotta niillä olisi juridista relevanssia. Esillä olevassa tapauksessa annetaan kuitenkin näin selkeä toimintaohje rajalinjavastuun perusteen syntymiselle, vaikkakin tapausselosteesta käy ilmi, että ao. Korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa ns. korjaavatkaan tiedot, jotka tehtyyn perunkirjoitukseen liittyen annettiin, olivat vääriä, ja tässä mielessä irrelevantteja.

KKO 2005:141

Yhdistyksen ja osakeyhtiön hallitusvastuun perusteet erilaiset

Yhdistyksen ja osakeyhtiön hallitusvastuun perusteet erilaiset

KKO 2005:141

Yhdistys (jääkiekkoseura) oli maksukyvyttömyydestään huolimatta jatkanut toimintaansa ja jättänyt seuraan sopimussuhteessa olleiden pelaajien sopimuksen mukaiset eläkevakuutusmaksut osaksi maksamatta. Yhdistys hakeutui sittemmin konkurssiin. Kysymys yhdistyksen hallituksen jäsenten velvollisuudesta korvata pelaajille eläkevakuutusmaksujen maksamatta jäämisestä aiheutunut vahinko.

Kanteessa tarkoitettu vahinko aiheutui siitä, että seura oli laiminlyönyt edellä mainittuihin asetuksiin pohjautuneet sopimusvelvoitteensa siihen sopimussuhteessa oleviin pelaajiin nähden. Kannetta perusteltiin myös sillä, että vastaajat olivat yhdistyksen hallituksen jäseninä jatkaneet sen toimintaa myös pelikausilla 1997 –1999 yhdistyksen maksukyvyttömyyteen johtaneista vakavista taloudellisista vaikeuksista huolimatta, vaikka yhdistys olisi tullut hakea konkurssiin. Osakeyhtiössä tämänkaltainen hallituksen jäsenten henkilökohtainen vastuu kolmanteen nähden yhtiön sopimusrikkomuksista voi seurata osakeyhtiön oman pääoman pysyvyyden suojaksi säädetyn erityisen selvitystilasäännöstön rikkomisen perusteella. Korkein oikeus totesi, että yhdistysoikeus ei kuitenkaan tunne vastaavaa sääntelyä ja sellaiseen liittyvää vastuuta. Asiallisia perusteita ei ole myöskään sille, että yhdistyksen hallituksen jäsen olisi yhdistykseen kohdistuvan yleisen huolellisuusvelvollisuutensa nojalla vastuussa yhdistyksen sopimusvelvoitteiden laiminlyönnistä kolmannelle aiheutuneista vahingoista ja että hallituksen jäsenen yhteisöoikeudellinen vastuu siten ulkopuoliseen nähden olisi tältä osin yhdistyksessä ankarampaa kuin muissa yhteisöissä. Tämän vuoksi vaatimukset ovat perusteettomia siltä osin kuin ne perustuvat hallituksen jäsenten yhdistyslain 39 §:n mukaiseen vastuuseen.

Korkein oikeus totesi, että asiassa esitetyn selvityksen mukaan yhdistyksen taloudellinen tilanne oli ollut erittäin heikko koko kanteessa kysymyksessä olevana aikana. Oma pääoma oli menetetty ainakin jo vuodesta 1997 lähtien ja oman pääoman vaje oli tämän jälkeenkin vuosittain koko ajan lisääntynyt toiminnan jatkuvan tappiollisuuden vuoksi. Yhdistyksen hallitus kylläkin pyrki eri tavoin tervehdyttämään taloutta tässä kuitenkaan merkittävästi onnistumatta. Toimintaa oli jatkettu vielä kaudella 1998–1999 yhdistyksen maksukyvyttömyydestä huolimatta luottaen perusteettomiksi sittemmin osoittautuneisiin toiveisiin taloudellisen tilan korjaantumisesta pelimenestyksen parantumisen myötä. Vaikka tulorahoitusta onnistuttiin viimeisellä tilikaudella lisäämään, toiminnan tulos jäi tuonakin vuonna tappiolliseksi, joskin edeltänyttä vuotta vähemmän, ja yhdistys hakeutui konkurssiin.

Myös pelaajat olivat tietoisia seuran vakavista taloudellisista vaikeuksista. Tätä osoittaa muun muassa se, että pelaajat olivat marraskuussa 1998 suostuneet pelaajapalkkioidensa alentamiseen 15 prosentilla. Asiassa ei tosin selvitetty, että pelaajille olisi tuolloinkaan erikseen tiedotettu vakuutusmaksurästien kertymisestä, mutta esitetty selvitys ei toisaalta viittaa siihenkään, että hallituksen jäsenet olisivat näin menetellessään pyrkineet erehdyttämään kantajia jatkamaan pelaamistaan seurassa. Asiassa esitetyn selvityksen valossa olikin ilmeistä, ettei hallituksessa oltu nähty vakuutusmaksukysymyksellä juurikaan merkitystä arvioitaessa seuran edellytyksiä jatkaa toimintaansa eikä myöskään ymmärretty sen voivan vaikuttaa pelaajien halukkuuteen jatkaa pelaamistaan seurassa. Keskeistä tässä suhteessa on ollut se, että pelaajien palkat oli saatu maksetuiksi, ja tähän seurassa olikin kiinnitetty erityistä huomiota. Syynä vakuutusmaksujen osittaiseen laiminlyömiseen on ollut yhdistyksen maksukyvyttömyys. Edellä esitettyyn nähden asiassa ei ole perusteita katsoa, että vastaajat olisivat pyrkineet tahallisesti vahingoittamaan pelaajien etuja jatkamalla seuran toimintaa.

Edellä lausuttu huomioon ottaen vastaajien menettelyä ei voida pitää niin moitittavana, että heidän voitaisiin katsoa olevan henkilökohtaisesti vastuussa yhdistyksen ja kantajien välisten sopimusten täyttämättä jäämisestä aiheutuneesta vahingosta pelkästään sillä perusteella, että he olivat yhdistyksen hallituksen jäseninä jatkaneet Kalpan toimintaa myös pelikausilla 1997–1999 yhdistyksen maksukyvyttömyyteen johtaneista vakavista taloudellisista vaikeuksista huolimatta. Näin ollen vahingonkorvausvaatimukset ovat perusteettomia myös siltä osin kuin ne on perustettu kappaleissa 7 ja 8 mainittuihin seikkoihin.

Kysymyksessä oli äänestysratkaisu. Kaksi oikeusneuvosta olisi päätynyt enemmistön kanssa päinvastaiseen ratkaisuun ja tuominnut hallituksen jäsenet korvausvelvollisiksi. Ydinperusteina heillä oli se, että yhdistyslainsäädännössä ei lähtökohtaisesti huomioida juuri lainkaan yhdistyksen harjoittamaan liiketoimintaan liittyviä vastuukysymyksiä, minkä johdosta vähemmistöön jääneet Korkeimman oikeuden jäsenet olisivat noudattaneet samantyyppisiä vastuuperusteita kuin esimerkiksi osakeyhtiöiden kohdalla noudatetaan kannattamatonta liiketoimintaa jatkettaessa. Etenkin urheiluseurojen yhdistysmuotoinen toiminta on useassa tapauksessa jo pitkään vastannut taloudellisessa mielessä hyvin laajaakin liiketoimintaa harjoittavan toisenmuotoisen yhtiön bisnestä. Koska yhdistystoimintaa kuitenkin säätelee oma lainsäädäntönsä, otti Korkein oikeus, oikeastaan sen enemmistö, lähtökohdaksi sieltä ilmenevät perusperiaatteet ja yhdisti siihen näytön arviointikysymyksenä johdon toiminnan yleisen huolellisuuden ja hyväksyttävyyden arvioinnin. Äänestysratkaisu kuitenkin osoittaa, että vastuukriteerit ovat, edelleenkin, tältä osin tulkinnanvaraiset.

KKO 2005:135

Varsinainen työnteettäjä vastaa myös vuokratyöntekijöiden toimenpiteistä, ellei nimen-omaisesti toisin ole sovittu

Varsinainen työnteettäjä vastaa myös vuokratyöntekijöiden toimenpiteistä, ellei nimen-omaisesti toisin ole sovittu

KKO 2005:135

FSO ja Olliveri olivat 18.1.2001 allekirjoitetulla sopimuksella vahvistaneet yritysten välisen henkilöstövuokrausyhteistyön. Sopimuksen mukaan FSO toimittaa asiakkaalta saamansa ohjeistuksen mukaan vuokrahenkilökuntaa sen toimipaikkojen käyttöön sekä toimii toimittamansa vuokrahenkilöstön työnantajana ja vastaa kaikista lakisääteisistä työnantajan velvollisuuksista sekä palkanmaksusta. Sopimuksen perusteella Olliverille toimitettu työntekijä oli 4.5.2001 syyllistynyt työaikana huoltoaseman kassakaapissa olleiden varojen anastukseen. Olliveri on vaatinut FSO:ta anastukseen syyllistyneen työntekijän työnantajana tai sopimusrikkomuksen perusteella korvaamaan sille anastuksen johdosta aiheutuneen vahingon.

Asia koskee FSO:n vastuuta vahingosta, jonka FSO:n Olliverin käyttöön sopimuksen perusteella toimittama työntekijä oli tahallisella rikoksellaan aiheuttanut Olliverille. Koska kysymys on FSO:n vastuusta Olliverille yhtiöiden välisen sopimussuhteen perusteella, asiassa eivät tule sovellettavaksi, kuten alemmat oikeudet olivat todenneetkin, vahingonkorvauslain säännökset työnantajan vastuusta, jotka koskevat sopimussuhteen ulkopuolella aiheutettuja vahinkoja. Yhtiöiden välisessä sopimuksessa ei ole mainintaa siitä, miten mahdollisten vahinkojen korvaamista koskevat kysymykset niiden välillä on ollut tarkoitus järjestää. Näin ollen FSO:n korvausvastuu Olliverille määräytyy yleisten sopimussuhteissa noudatettavien periaatteiden pohjalta myös siltä osin kuin kysymys on FSO:n työntekijän tai muun apulaisen aiheuttamista vahingoista.

Korkeimman oikeuden mukaan edellytyksenä vastuun syntymiselle on, että FSO ei ole täyttänyt sille sopimuksesta johtuvia velvollisuuksia asianmukaisesti tai että sopimuksesta muutoin seuraa FSO:n sitoutuminen kantamaan riski sellaisesta vahingosta, josta asiassa on kysymys. Jotta FSO:lle syntyisi korvausvelvollisuus Olliverille toimittamansa työntekijän tälle aiheuttamien vahinkojen perusteella, on siis ensin arvioitava, onko vahingon syntyminen yhteydessä FSO:n sopimusvelvoitteiden täyttämiseen. Tältä osin voidaan todeta, että FSO:n ja Olliverin välisessä henkilöstövuokrausyhteistyössä on ollut kysymys tavanomaisesta työvoiman vuokrauksesta, jossa vuokranantaja työntekijän muodollisena työnantajana vastaa yleensä muun muassa palkanmaksusta, vuosiloman antamisesta, työterveyshuollon järjestämisestä ja yhteistoimintavelvoitteista. Työntekijän siirtyessä suostumuksensa mukaisesti toisen työnantajan käyttöön käyttäjäyritykselle siirtyvät samalla sekä oikeus johtaa ja valvoa työntekoa että ne työnantajalle säädetyt velvollisuudet, jotka liittyvät välittömästi työn tekemiseen ja sen järjestelyihin. FSO:n velvollisuutena sopimuksen perusteella on siis ollut toimittaa Olliverin käyttöön huoltoasemalla tapahtuvaan myyntityöhön soveltuvaa henkilöstöä. Asiassa selvitettiin, että FSO oli toimittanut Olliverin haastateltaviksi kolme taustoiltaan tarkistettua ammattitaitoista työntekijäehdokasta, joiden välillä Olliveri oli suorittanut valinnan. Asiassa ei väitettykään, että FSO olisi laiminlyönyt velvollisuuksiaan Olliverille tarjottujen työntekijöiden valinnassa. Vastuu työnjohdosta ja valvonnasta työpaikalla on puolestaan kuulunut Olliverille myös FSO:lta vuokratun työvoiman osalta. Kysymys ei siis ole siitäkään, että FSO olisi rikkonut sopimuksesta johtuvia valvontavelvollisuuksia. Sopimukseen ei sisältynyt FSO:n takuuta siitä, että siltä hankittu työntekijä toimii Olliverin osoittamia tehtäviä hoitaessaan moitteettomasti. Tämänkaltaisen sopimuksen ei muutoinkaan ilman erityisiä ehtoja voida katsoa merkitsevän, että FSO työvoiman vuokraajana olisi ottanut kantaakseen riskin siitä, että asiakkaan käytettäväksi toimitettu henkilö valintavaiheessa noudatetusta asianmukaisesta menettelystä huolimatta osoittautuukin epärehelliseksi ja aiheuttaa työvoiman vuokraajalle vahinkoa syyllistymällä rikokseen.

Asiassa ei siten ollut perusteita katsoa, että aiheutunut vahinko olisi yhteydessä FSO:n sopimusrikkomukseen tai että sopimuksesta muutoin seuraisi FSO:n olevan vastuussa kanteessa tarkoitetusta vuokratyöntekijän Olliverille aiheuttamasta vahingosta.

Korkein oikeus antoi selkeän ohjeen siitä, että ns. henkilöstövuokraustilanteissa varsinainen työnteettäjä, jonka johdon ja valvonnan alaisena työsuoritukset tehdään, vastaa omille asiakkailleen myös vuokrahenkilöstön toimenpiteistä, jopa heidän rikoksiensa kautta aiheutuneista vahingoista, mistä tapauksessa oli kyse. Tämä vastuu voidaan muuttaa toisenlaiseksi ainoastaan osapuolten keskinäisin nimenomaisin sopimuksin ja niissä määritellyin ehdoin.

KKO 2005:120

Korvausvaatimus rikosasiassa voi menestyä syytteen tultua hylätyksi

Korvausvaatimus rikosasiassa voi menestyä syytteen tultua hylätyksi

KKO 2005:120

Virallinen syyttäjä oli vaatinut A:lle rangaistusta siitä, että tämä oli säätiö X:n hallituksen puheenjohtajana toimiessaan väärinkäyttänyt luottamusasemaansa ryhtymällä sellaiseen toimeen, johon hänellä ei ollut säätiölain ja säätiön sääntöjen mukaan oikeutta, ja siten aiheuttanut säätiölle vahinkoa. A oli ilman säätiön hallituksen päätöstä ja turvaavaa vakuutta antanut lainaksi eräälle yhtiölle muun muassa vuonna 1994 eri kerroilla yhteensä 558 080 markkaa, jotka olivat jääneet takaisin maksamatta. Säätiön konkurssipesä oli sillä perusteella, että A oli aiheuttanut säätiölle vahinkoa antamalla säätiölain ja säätiön sääntöjen vastaisesti ilman hallituksen päätöstä ja turvaavaa vakuutta lainaa sanotulle yhtiölle, vaatinut A:n velvoittamista suorittamaan vahingonkorvaukseksi vuonna 1994 lainatuista varoista 93 862,32 euroa korkoineen 10.10.1994 lukien. Hovioikeus oli hylätessään syytteen vuonna 1994 lainaksi annettuja varoja koskevilta osin samalla hylännyt konkurssipesän näitä varoja koskevan vahingonkorvausvaatimuksen sen vuoksi, että vahingonkorvausta oli vaadittu vain rikoksen perusteella.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 1 §:n mukaan syyteasian yhteydessä voidaan ajaa syytteessä tarkoitetusta rikoksesta johtuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta. Saman luvun 8 §:n mukaan, jos syyte hylätään, yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan kuitenkin tutkia tai vaatimuksen käsittelyä voidaan jatkaa riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Konkurssipesän korvausvaatimus on johtunut syytteessä väitetystä rikoksesta. Se ei ole perustunut kuitenkaan pelkästään siihen, että A:n menettely toteuttaa syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön. Syyteasian yhteydessäkin vahingonkorvausvastuun syntyedellytyksiä on arvosteltava itsenäisesti. Siten vielä siitä, että syyte on hylätty, ei seuraa, että myös korvausvaatimus on hylättävä. Näin ollen hovioikeus ei olisi mainitsemillaan perusteilla saanut hylätä korvausvaatimusta, vaan sen olisi tullut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 8 §:n mukaisesti tutkia vahingonkorvausvaatimus tai jatkaa sen käsittelyä riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu osoittaa selvästi sen, että rikosjutussa syytteen menestyminen ja vahingonkorvausvastuun realisoituminen eivät välttämättä kulje aina ns. käsi kädessä. Vahingonkorvauksia voi vaatia rikosprosessissakin huomattavastikin laajemmilla perusteilla kuin mitä varsinainen rangaistusvaatimus pitää teonkuvauksen osalta sisällään. Tyypillinen esimerkki on se, että syyttäjä ajaa rangaistusvaatimusta tahallisesta menettelystä, mutta asianomistaja ulottaa korvausvaatimuksensa perusteet myös tuottamukselliseksi tai huolimattomaksi katsomaansa menettelyyn. Asianomistajan on tällöin vain varmistettava, tuleeko hänen ottaa asiassa erillinen riitakanne vai onko riittävää se, että vaatimukset esitetään rikosjutun yhteydessä.

KKO 2005:108

Perustellut ja kohtuulliset perintäkulut tuomitaan aina maksettavaksi siviiliprosessissa

Perustellut ja kohtuulliset perintäkulut tuomitaan aina maksettavaksi siviiliprosessissa

KKO 2005:108

Kysymys oli perintäyhtiön toimenpiteistä aiheutuneiden perintäkulujen korvausvelvollisuudesta riitaista vahingonkorvaussaatavaa koskevassa asiassa.

Erimielisyys koski sitä, oliko riitautettua korvaussaatavaa ollut asianmukaista periä perintäyhtiön toimenpitein ja kuuluvatko näistä perintäyrityksistä aiheutuneet kustannukset vastaajana olleen Oy:n korvattavaksi.

Erääntyneen saatavan perintään sovelletaan saatavan syntyperusteesta riippumatta saatavien perinnästä annettua lakia. Nyt oli kysymys sopimusrikkomukseen perustuvasta vahingonkorvaussaatavasta. Korvausvelvollisuus syntyy, kun vahinkoseuraus ilmenee. Tarvittaessa saatavan erääntyminen edellyttää korvausvaatimuksen esittämistä sekä selvitystä vaatimuksen perusteesta ja määrästä. Nämä edellytykset olivat täyttyneet jo ennen kuin saatava on siirretty perintätoimiston perittäväksi.

Saatavien perinnästä annetun lain 10 §:n mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuneet kohtuulliset kulut. Korvausvelvollisuus luonnollisesti edellyttää, että saatava on oikea ja että perintäkulut ovat aiheutuneet tarpeellisista ja tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä. Oikeutta perintäkulujen korvaukseen ei ole, jos perinnässä käytetään hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä.

Kantajan korvaussaatava todettiin oikeudenkäynnissä oikeaksi, joskin hovioikeus alensi vaadittua määrää arvioituaan tuottamuksen asteen toisin kuin velkoja ja käräjäoikeus. Kun vastaajana ollut Oy oli kokonaan kiistänyt vaatimuksen eikä ollut maksanut osaakaan laskusta, ei velotun määrän alentamisella ottaen huomioon myös alentamisen peruste ollut merkitystä perintäkulujen korvausvelvollisuuden kannalta.

Hyvän perintätavan vastaisina voidaan pitää sellaisia toimenpiteitä, jotka jo etukäteen tiedetään tarpeettomiksi tai tuloksettomiksi. Jos on selvää, ettei laskua tulla ilman oikeudenkäyntiä maksamaan, perintäyhtiön palveluksiin ei ole aihetta turvautua, vaan asia on saatettava tuomioistuinkäsittelyyn.

Asiassa ei näytetty, että vastaajana ollut Oy olisi saatuaan korvauslaskun ja sen perustetta ja määrää koskevan selvityksen yksilöinyt ja perustellut kiistämisensä. Yhtiö ei liioin ilmoittanut, ettei se tule saatavaa maksamaan ilman oikeuden päätöstä. Näissä olosuhteissa kantaja ei rikkonut hyvää perintätapaa antaessaan perintäyhtiölle toimeksiannon.

Mainituilla perusteilla vastaajana ollut Oy oli velvollinen korvaamaan kyseiset perintäkulut.

Korkein oikeus antaa selkeät tulkintalinjat sen suhteen, milloin perintäkulut ovat siten perusteltuja, ettei niihin liittyviä toimenpiteitä voida pitää intressiin nähden tai muutoinkaan ylimitoitettuna. Ainakin silloin, jos jo alun pitäen näyttää siltä, että asiassa seuraa oikeudenkäynti, ei perintäkuluja saa Korkeimman oikeuden mukaan paisuttaa turhilla ns. välitoimenpiteillä, vaan asia tulee saattaa mahdollisimman nopeasti tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tosin reagointimahdollisuuksiin vaikuttaa sekin, miten yksilöidysti esitetyt vaatimukset mahdollisesti kiistetään; mitä perustellummin vasta-argumentit tuodaan esille, sitä enemmän myös vastapuolella on sallittua pyrkiä esiintuomaan omia perusteitaan näkemyksilleen, mahdollisesti oikeudenkäynnin välttämiseksi tai muussa vastaavassa tarkoituksessa. Sen sijaan ylimalkainen ja kokonaisvaltainen kiisto näyttää olevan lähtökohtainen signaali siitä, että asia tulisi saattaa mahdollisimman nopeasti tuomioistuimen ratkaistavaksi.

KKO 2005: 111

Verorikkomukseen perustuvan vahingonkorvauksen laajuudesta

Verorikkomukseen perustuvan vahingonkorvauksen laajuudesta

KKO 2005: 111

Tapauksessa oli kysymys yksityisen elinkeinonharjoittajan saneerausohjelmaan sisältyneen arvonlisäverovelan järjestelyn vaikutuksesta veroviraston vaatiessa samojen verojen suorittamatta jättämiseen perustuvassa verorikkomusasiassa vahingonkorvausta.

Korkein oikeus totesi, että verovirasto oli rikosasian yhteydessä voinut vaatia A:n velvoittamista korvaamaan verorikkomuksella aiheuttamansa vahingon riippumatta siitä, onko velkaa A:n saneerausmenettelyssä ja sittemmin vahvistetussa saneerausohjelmassa käsitelty saneerausvelkana vai ei. Veroviraston korvausvaatimuksen osalta rikosasiassa tuli ratkaistavaksi vain se, oliko korvausvastuulle peruste ja mikä oli korvattavan vahingon määrä. Yrityssaneerauksella ei ole vaikutusta siihen, millaisena korvausvelvollisuus on tässä yhteydessä tuomittava. Korvausvelan asema saneerausmenettelyssä on edellä todetuin tavoin tuossa menettelyssä ratkaistava asia. Saneerausmenettelyssä se seikka, että velallinen on vastuussa maksamatta jääneistä arvonlisäveroista yhtäältä verovelvollisena ja toisaalta myös rikosperusteisen korvausvelvollisuuden nojalla, ei merkitse, että kyseinen määrä tulisi ottaa huomioon kahteen kertaan, vaan kysymyksessä on veroviraston saatava, josta velallinen on oikeudellisesti vastuussa kahdella eri perusteella.

Veroviraston vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olivat samat suorittamatta jätetyt arvonlisäverot, jotka saneerausohjelmassa olivat saneerausvelkaa. Siten myös vahingonkorvausvelan oikeusperuste on syntynyt ennen saneerausmenettelyn aloittamista. Merkitystä ei ole sillä, että syyte on nostettu ja tuomio annettu vasta saneerausmenettelyn alkamisen jälkeen. Asiakirjoista myös ilmenee veroviraston katsoneen saneerausmenettelyn aloittamista koskeneen hakemuksen johdosta antamassaan lausumassa, että arvonlisäverojen tilittämättä jättämisen osalta oli kysymyksessä verorikkomuksena rangaistava teko, mikä osoittaa veroviraston olleen jo ennen saneerausmenettelyn alkamista tietoinen korvaussaatavan rikosperusteesta.

Saneerausohjelmassa oli kuitenkin todettu A:n tässä rikosasiassa verovirastolle maksettavaksi tuomitun vahingonkorvausvelan olemassaolo katsoen, että kysymys ei ole saneerausvelasta, koska velan peruste oli syntynyt vasta menettelyn aloittamisen jälkeen. Koska käräjäoikeuden päätökseen saneerausohjelman vahvistamisesta ei ole haettu muutosta, se on tullut lainvoimaiseksi, ja siten myös määräys vahingonkorvausvelan asemasta saneerausvelkoihin kuulumattomana velkana on jäänyt lainvoimaisena noudatettavaksi. Tämän rikosasian yhteydessä ei lainvoimaisesti vahvistettuun saneerausohjelmaan voida puuttua.

Tapaus on hyvä esimerkki siitä, että samalla velkojalla tai rikosjutun asianomistajalla voi olla samalta velalliselta/vastaajalta useitakin erilaisia juridisesti päteviä perusteita vaatia itselleen tosiasiallisesti "samaa suoritusta". Perusteet arvioidaan kunkin "prosessin sisällä" itsenäisesti, ja oikeudelliset johtopäätökset tehdään vastaavasti kussakin prosessissa itsenäisesti. Eri asia on tietenkin se, ettei velkoja/asianomistaja tietenkään näin saa mahdollisuutta periä samaa saatavaa useaan kertaan täytäntöönpanon kannalta ajateltuna.

KKO 2005:47

Rekisteröintiasiakirjoihin sisältyvä virhe tai puute ei poista osakeyhtiön mahdollisuutta hankkia ja omistaa omaisuutta rekisteröidyksi tultuaan

Rekisteröintiasiakirjoihin sisältyvä virhe tai puute ei poista osakeyhtiön mahdollisuutta hankkia ja omistaa omaisuutta rekisteröidyksi tultuaan

KKO 2005:47

Oy HG oli merkitty kaupparekisteriin 12.5.1993. Yhtiölle oli 4.6.1993 myönnetty lainhuuto 19.5.1992 vahvistetulla kauppakirjalla ostettuun tilaan. Tila oli sittemmin 9.12.1997 ulosmitattu yhtiön hallituksen jäsenen X:n veloista. X oli 30.12.1997 asetettu konkurssiin, jolloin tilan katsottiin kuuluvan hänen konkurssipesäänsä. Asiassa ilmeni, että X oli yhtiön edustajana toimittanut rekisteriviranomaiselle allekirjoittamansa yhtiön perusilmoituksen, johon oli väärennetty osakepääoman maksamista koskevaan tilintarkastajan todistukseen tämän allekirjoitus. Perusilmoitukseen oli lisäksi merkitty hallituksen varajäseneksi henkilö, joka ei ollut antanut tehtävään suostumustaan. Mainitusta menettelystään X oli tuomittu hovioikeuden antamalla tuomiolla törkeästä väärennyksestä ja rekisterimerkintärikoksesta. X oli toimittanut rekisteriviranomaiselle 30.8.2001 päivätyn rekisteri-ilmoituksen, jossa yhtiön hallitus ja tilintarkastaja olivat vakuuttaneet, että osakepääoma oli yhtiötä perustettaessa täysin maksettu. Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiö voinut hankkia ja omistaa omaisuutta, vaikka sen rekisteröimistä ovat rasittaneet mainitut X:n syyksi rikoksina luetut rekisteröintiasiakirjojen virheellisyydet.

Yhtiö katsoi, että se on ollut rekisteröimisestään alkaen itsenäinen oikeushenkilö ja voinut hankkia itselleen oikeuksia. Tilaa ei siten ole voitu ulosmitata X:n veloista, eikä tila ole voinut siirtyä tämän konkurssipesälle. Konkurssipesä katsoi, ettei yhtiötä ollut X:n syyksi luettujen rikollisten toimenpiteiden johdosta pätevällä tavalla rekisteröity. Yhtiö ei näin ollen ollut saavuttanut oikeushenkilön asemaa eikä oikeuskelpoisuutta. Mikäli yhtiön perusilmoitukseen liittyvät virheet ja väärinkäytökset olisivat olleet rekisteriviranomaisen tiedossa, olisi yhtiön rekisteröiminen evätty. Yhtiön perustaminen olisi tällöin rauennut. Yhtiön perustamista ja rekisteröimistä koskevia virheitä ei ollut korjattu ennen X:n konkurssin alkamista, joten yhtiö ei ollut ollut vielä tuolloinkaan oikeuskelpoinen. Tämän vuoksi yhtiön omaisuus ja ko. tila kuului konkurssipesään.

Osakeyhtiölain 2 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan ennen rekisteröimistä osakeyhtiö ei voi hankkia oikeuksia eikä tehdä sitoumuksia. Säännöksestä ilmenee, että osakeyhtiö syntyy rekisteröimisellä, minkä jälkeen se siis voi esimerkiksi hankkia omaisuutta. Osakeyhtiötä rekisteröitäessä rekisteriviranomaisen tehtävänä on valvoa, että yhtiö on perustettu lain, erityisesti osakeyhtiölain mukaisesti. Kaupparekisterilain 21 §:n (129/1979, 232/1990) säännösten nojalla yhtiön rekisteröinti on evättävä, jos sitä perustettaessa ei ole noudatettu osakeyhtiölain säännöksiä. Tällöin yhtiön perustaminen osakeyhtiölain 2 luvun 10 §:n nojalla raukeaa. Sen jälkeen kun osakeyhtiö on rekisteröity, se voidaan purkaa ja poistaa kaupparekisteristä vain osakeyhtiölaissa säädetyllä tavalla. Osakeyhtiölaissa ei ole säännöstä, jonka nojalla osakeyhtiön rekisteröimisen jälkeen havaitut virheellisyydet rekisteröintiasiakirjoissa johtaisivat siihen, että yhtiön perustaminen tai yhtiö olisi katsottava pätemättömäksi tai mitättömäksi.

Tulkittaessa osakeyhtiölain säännöksiä tämänkin asian kysymyksenasettelun kannalta on otettava huomioon myös ne Euroopan yhteisöjen neuvoston ensimmäisen yhtiöoikeudellisen direktiivin 68/151/ETY säännökset, jotka koskevat yhtiön pätemättömyyttä. Direktiivi sääntelee sekä julkisia että yksityisiä osakeyhtiöitä koskevaa lainsäädäntöä. Kuten direktiivin otsikosta ja johdannosta ilmenee, direktiivi on annettu yhtiön osakkaiden ja erityisesti ulkopuolisten etujen suojaamiseksi, koska tällaisten yhtiöiden sitoumusten täyttämisen ainoana takeena on niiden yhtiövarallisuus. Direktiivin 11 artiklan mukaan jäsenvaltiot saavat säätää yhtiön pätemättömyydestä siten, että pätemättömyys on todettava tuomioistuimen päätöksellä ja se voidaan todeta vain artiklassa mainituissa tapauksissa. Direktiivin 12 artiklan mukaan ensinnäkin pätemättömyydestä seuraa yhtiön selvitystila samalla tavoin kuin sen purkautuessa, ja toiseksi yhtiön pätemättömyys ei sellaisenaan vaikuta yhtiön tekemien tai sen kanssa tehtyjen sitoumusten pätevyyteen, jollei selvitystilasta muuta johdu. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on tuomiossaan asiassa C-106/89, Marleasing, Kok. 1990, s. I-4135, nimenomaan todennut, että kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista oikeuttaan ottaen huomioon kyseisen direktiivin sanamuoto ja tarkoitus, jotta estettäisiin osakeyhtiön julistaminen pätemättömäksi muilla kuin direktiivin 11 artiklassa luetelluilla perusteilla. Mukautettaessa Suomen osakeyhtiölainsäädäntöä vastaamaan yhteisön lainsäädäntöä osakeyhtiölakiin ei sisällytetty yhtiön pätemättömyyden toteamista koskevia säännöksiä. Direktiivin säännökset yhtiön pätemättömyydestä eivät antaneet aihetta voimassa olleiden säännösten muuttamiseen, minkä voidaan katsoa johtuvan yhtäältä yhtiötä perustettaessa noudatettavasta rekisteriviranomaisen valvonnasta ja toisaalta yhtiön purkamista koskevasta sääntelystä (KM 1992:32 s. 58).

Oy HG oli kerrotuista sen rekisteri-ilmoituksen virheellisyyksistä huolimatta rekisteröity. Yhtiö oli rekisteröimisensä jälkeen voinut osakeyhtiölain säännösten mukaan hankkia ja omistaa omaisuutta, eikä yhtiötä oltu purettu. Osakeyhtiölaissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla yhtiön perustaminen tai yhtiö voitaisiin katsoa mainittujen virheellisyyksien vuoksi pätemättömäksi. Sen perusteella mitä edellä on todettu yhteisön oikeuden kannasta yhtiöiden pätemättömyyteen on selvää, ettei pätemättömyyttä voida perustaa myöskään kaupparekisterilain säännöksistä tulkinnalla johdettuihin periaatteisiin. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että yhtiö on voinut näistä rekisteröintiasiakirjoihin ja siten perustamiseen liittyvistä virheellisyyksistä huolimatta saada omistusoikeuden ao. tilaan joko heti rekisteröimisellä tai myöhemmin hyväksymällä kaupan itseään sitovaksi. Näin ollen ao. tila on sitä ulosmitattaessa ollut yhtiön omaisuutta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta näkyy ainakin yksi selkeä oikeusohje, minkä "vahvuutta" ratkaisu korostaa: Osakeyhtiön oikeussubjektius syntyy rekisteröitymisellä kaupparekisteriin, ja sen jälkeen sillä on mahdollisuus tehdä haluamiaan oikeustoimia, vaikka rekisteröinnin taustalla olisikin virheellisyyksiä tai puutteita. Ratkaisu on oikeudellisilta lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, koska siinä tarkasteltavana olevat virhetiedot rekisteröintiin liittyen täyttivät samalla myös rikoksen; tämäkään ei murtanut siis kerrottua em. juridista peruslähtökohtaa.

KKO 2005:36

Konkurssimenettelyn aikana pesään kertynyt liiketoiminnan tuotto kuuluu yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden piiriin.

Konkurssimenettelyn aikana pesään kertynyt liiketoiminnan tuotto kuuluu yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden piiriin.

KKO 2005:36

Yrityskiinnityksen katsottiin ulottuvan myös siihen omaisuuteen, joka oli hankittu konkurssipesään velkojien jatkettua velallisen liiketoimintaa.

Oy oli ollut kirjapainotoimintaa harjoittava yritys, jonka omistamaan elinkeinotoimintaan kuuluvaan irtaimeen omaisuuteen oli vahvistettu yrityskiinnitys. Yhtiön konkurssivelkojat jatkoivat yhtiön harjoittamaa liiketoimintaa ja saattoivat loppuun keskeneräiset painotilaukset käyttämällä hyväksi konkurssipesään kuuluneita painokoneita sekä vaihto-omaisuutta, kuten paperia ja painomustetta. Liiketoiminnan jatkamisesta konkurssipesälle kertyi tuottoa, jonka nettomäärä oli 645 270 markkaa vastaavat 108 526 euroa. Asiassa on kysymys siitä, ulottuuko yrityskiinnitys mainittuun tuottoon vai onko tuotto velkojainkokouksen tekemän päätöksen mukaisesti jaettava yhtäläisesti yrityskiinnityksen haltijoiden ja etuoikeudettomien velkojien kesken.

Yrityskiinnityksestä annetun lain 14 §:n 1 momentin mukaan kiinnityksenhaltijalla on oikeus saada maksu saatavalleen konkurssissa siitä omaisuudesta, jota yrityskiinnitys koskee, laissa erikseen säädetyn etuoikeusjärjestyksen mukaan. Yrityskiinnityksestä annetussa laissa ei kuitenkaan ole säännöstä siitä, minkä ajankohdan perusteella kiinnityksenalainen omaisuus määritetään silloin, kun velallinen asetetaan konkurssiin. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1976 II 69 katsonut, että yrityskiinnitystä aikaisemmin vastanneen irtaimistokiinnityksen tuottama etuoikeus kohdistui myös sellaiseen omaisuuteen, joka oli hankittu konkurssipesään siten, että velkojat olivat jatkaneet velallisen elinkeinoa. Myöskään irtaimistokiinnityksestä annetussa laissa (55/1923) ei ollut kiinnityksen ajallisen ulottuvuuden osalta säädetty muuta kuin, että lain 4 §:n 1 momentin mukaan kaikki se laitokseen kuuluva irtain omaisuus, mikä oli kiinnityksen esineenä olevaa lajia, oli velan panttina niin kauan kuin se oli laitoksen alueella taikka erikoisessa oikeudelle ilmoitetussa varastopaikassa. Mainittu ratkaisu on annettu aikana, jolloin konkurssiin luovutetusta omaisuudesta maksettavien saatavien keskinäisestä järjestyksestä oli säädetty etuoikeusasetuksessa ja irtaimistokiinnityksen tuottamasta etuoikeudesta sen 6 a §:ssä (184/1960). Irtaimistokiinnityksen tuottama etuoikeus merkitsi sitä, että etuoikeudettomille velkojille ei kertynyt jako-osuutta sen omaisuuden realisoinnista, johon irtaimistokiinnitys oli kohdistunut. Etuoikeudettomille velkojille ei siten kertynyt jako-osuutta myöskään siitä tuotosta, joka konkurssipesään oli kertynyt elinkeinotoiminnan jatkamisen kautta.

Yrityskiinnityksen tuottamasta etuoikeudesta säädetään velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetussa laissa. Mainitun lain 5 §:n mukaan yrityskiinnityksen haltijoille jaetaan konkurssissa ennen muita saatavia 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta sen jälkeen, kun laissa mainitut paremmalla etuoikeudella olevat saatavat on maksettu. Loppuosalle yrityskiinnityksen haltijoiden saatavaa maksu suoritetaan, kuten etuoikeudettomille velkojillekin, saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa. Näin ollen yrityskiinnityksen haltijoiden ja niin sanottujen tavallisten velkojien jaettavaksi tulee saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa samansuuruinen osuus kiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvosta kuin minkä yrityskiinnityksen haltijat saavat yksin. Edellä selostettujen lainmuutosten seurauksena tavallisten velkojien asema on siis parantunut yrityskiinnityksen haltijoihin nähden. Lainsäädännössä ei vuoden 1976 jälkeen ole siten tapahtunut sellaisia yrityskiinnityksen haltijoiden ja etuoikeudettomien velkojien keskinäisiä suhteita koskevia muutoksia, että Korkeimmalla oikeudella olisi perusteltua aihetta poiketa ratkaisussa KKO 1976 II 69 omaksumastaan kannasta.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Oy:n konkurssipesään liiketoiminnan jatkamisen kautta saatu 108 526 euron määräinen tuotto on yrityskiinnityksen alaista omaisuutta.

KKO 2004:115

Takaisinsaanti konserniyhtiöiden välillä

Takaisinsaanti konserniyhtiöiden välillä

KKO 2004:115

Emoyhtiö oli antanut lähes kokonaan omistamalleen tytäryhtiölle tämän rahoitustarpeen tyydyttämistä varten konserniavustuksen. Emoyhtiön osalta aloitettiin sittemmin saneerausmenettely ja tytäryhtiö asetettiin konkurssiin. Tytäryhtiölle annettu konserniavustus on Korkeimman oikeuden perustelujen mukaan voinut konsernin tuolloista taloudellista tilannetta ajatellen aikanaan olla tarkoituksenmukainen. Se on saattanut osaltaan parantaa konsernin mahdollisuuksia jatkaa toimintaansa. Korkein oikeus kuitenkin lähti siitä, ettei tytäryhtiön konkurssin tuolloinen välttäminen merkitse sitä, että emoyhtiö olisi saanut avustukselleen vastikkeen. Sitä eivät merkitse konkurssipesän esille tuomat muutkaan konkurssin välttämiseen liittyneet, osaksi epävarmat konserniedut, joiden toteutuminen on riippunut monistas konserniin kuuluvien yhtiöiden vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olleista tekijöistä. Korkein oikeus päätyi näin siihen, että em. toimenpiteeseen eli konserniavustuksen antamiseen ryhtyminen tytäryhtiön konkurssin välttämiseksi osoittaa päinvastoin toimenpiteen vaarallisuutta emoyhtiön velkojien kannalta. Voidaan siis havaita, että kysymys on hyvästä esimerkistä sellaisesta tilanteesta, että tapahtumahetkellä sinänsä laillinen ja luvallinen toimenpide muuttuu ns. kriittiseksi, jos toimenpiteeseen osallisten kohdalla asiaa tarkastellaan myöhemmin jossakin erityisessä selvitysmenettelyssä, kuten yrityssaneerauksessa tai konkurssissa.

KKO 2004:108

Yksityishenkilön velkajärjestelyn edellytyksistä

Yksityishenkilön velkajärjestelyn edellytyksistä

KKO 2004:108

A:n aikaisempi velkajärjestelyhakemus oli hylätty, koska hänen oli katsottu velkaantuneen ilmeisen kevytmielisesti. A oli tämän jälkeenkin velkaantunut jonkin verran lisää. Korkein oikeus totesi, että kun otetaan huomioon A:n velkojen suuri määrä ja velkapääomalle kertyvä korko, A:lta ulosotossa kertyvät suoritukset eivät vastedeskään riitä lyhentämään velkapääomaa. Ottaen huomioon hänen 53 vuoden ikänsä ja terveydentilansa, A:lla ei näyttänyt myöskään tulevaisuudessa olevan tosiasiallisia mahdollisuuksia parantaa velanhoitokykyään. Velkajärjestelyn myöntämisellä oli A:n olosuhteisiin nähden hänelle huomattava merkitys. A:n ei oltu osoitettu hänen aikaisemman velkajärjestelyhakemuksena hylkäämisen jälkeen velallisena laiminlyöneen sitä, mitä häneltä oli kohtuudella voitu vaatia hänen asioittensa hoitamiseksi. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että velkajärjestelyn myöntämiselle oli vuoden 1993 päätöksessä todetusta esteestä ja sen jälkeisestä lisävelkaantumisesta huolimatta velkajärjestelylaissa tarkoitettuja painavia syitä.

KKO 2004:97

Eläkkeen ulosmittaus

Eläkkeen ulosmittaus

KKO 2004:97

Espanjassa vakituisesti asuvalta Suomen kansalaiselta Suomessa maksettavaa eläkettä ulosmitattaessa oli ulosmitattava osa määritelty ottamatta huomioon velallisen eläkkeestä Espanjaan maksamaa tuloveroa. Saatuaan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta pyytämänsä ennakkoratkaisun Korkein oikeus totesi yhteisön oikeuden edellyttävän, että tällainen vero, jonka maksuvelvollisuuden velallinen osoitti syntyneen, otetaan huomioon ulosmitattavaa osaa määriteltäessä Suomessa.

KKO 2004:89

Yksityisnostojen käyttötarkoituksen merkitys korvausvastuun kannalta

Yksityisnostojen käyttötarkoituksen merkitys korvausvastuun kannalta

KKO 2004:89

A, joka oli ollut taloudellisissa vaikeuksissa jo usean vuoden ajan, oli runsaan vuoden ajan nostanut käteisenä keskimäärin 27.500 markkaa kuukaudessa määräysvallassaan olleesta osakeyhtiöstä ja käyttänyt varat omaan ja perheensä kulutukseen. A sinänsä tuomittiin tämän johdosta törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Korkein oikeus totesi ratkaisun perusteluissa, että taloudellisessa ahdingossa olevan velallisen tulee tulojaan ja varojaan käyttäessään ottaa huomioon velkojiensa edut. Tämä koskee myös yksityistä kulutusta, joka tulee sovittaa taloudelliseen tilanteeseen ja rajoittaa siihen, mitä velallisen ja hänen perheensä elatus kohtuudella vaativat. Näin voidaan havaita, Korkeimman oikeuden aiemminkin antamien vastaavan sisältöisten ratkaisujen ohella, että yksityisottojen käyttötarkoituksella, kohtuullisuudella ja hyväksyttävyydellä on vaikutus myös siihen, minkä verran yksityisottoja voidaan talouskriisissä hyväksytysti ottaa ja ns. itselle edustaa.

KKO 2004:74

Arvonlisäverotus

Arvonlisäverotus

KKO 2004:74

A:ta syytettiin petoksen yrityksestä, koska hän oli lisännyt suorittamistaan palveluista esittämäänsä laskuun arvonlisäveron, vaikka häntä ei ollut merkitty arvonlisäverovelvollisten rekisteriin. Syyte hylättiin, koska A:n toiminta oli lain mukaan arvonlisäverovelvollista siitä huolimatta, että häntä ei ollut merkitty sanottuun rekisteriin. Korkein oikeus totesi, että A ei menettelyllään näin ollen ollut erehdyttänyt asianomistajia eikä siten syyllistynyt väitettyihin petoksen yrityksiin. A:lla oli velvollisuus suorittaa palveluistaan arvonlisävero ja merkitä se lähettämiinsä laskuihin, siitä huolimatta, että hän ei ollut merkittynä arvonlisäverovelvollisten rekisteriin. Sillä, oliko A huolehtinut kysymyksessä oleviin palveluihin perustuvista velvollisuuksistaan verottajaan nähden, ei ollut merkitystä tässä asiassa, jossa arvioitavana oli vain A:n menettely suhteessa palveluja ostaneisiin asiakkaisiin.

KKO 2004:56

Välillinen verotus

Välillinen verotus

KKO 2004:56

A oli lainvoimaisesi tuomittu rangaistukseen törkeästä veropetoksesta, koska hän oli tuodessaan edustamansa yhtiön nimissä maahan tavaraa ilmoittanut tulliviranomaisille tavaran arvon liian alhaisena ja siten välttänyt maahan tuotaessa määrättävää liikevaihtoveroa. A haki tuomion purkamista. Korkein oikeus katsoi esitetyn selvityksen nojalla, että tavara oli tuotu maahan verollista liiketoimintaa varten. Verovelvollisella oli tuontiajankohtana voimassa olleen liikevaihtoverolain mukaan oikeus vähentää maahan tuomastaan tavarasta suoritettava vero kotimaan liikevaihtoverotuksessa. Valtiolta ei ollut jäänyt eikä ollut voinutkaan jäädä saamatta tällöin kyseisten tavaraerien osalta liikevaihtoveroa, vaikka vero maahan tuotaessa oli määrätty ja maksuunpantu liian alhaisena. Tämän johdosta Korkein oikeus purki aiemmin annetun lainvoimaisen rikostuomion.

KKO 2004:52

Samastuksesta ulosmittauksessa

Samastuksesta ulosmittauksessa

KKO 2004:52

Ky:n toiselta yhtiöltä olevat laskusaatavat perustuivat suurelta osin ky:n vastuunalaisen yhtiömiehen työsuorituksiin. Saatavat oli ulosmitattu vastuunalaisen yhtiömiehen veloista tämän henkilökohtaisena elinkeinotulona. Ulosmittaus kumottiin, koskei kysymys ollut ulosottolain tarkoittamasta ns. keinotekoisesta järjestelystä.

Korkein oikeus totesi, että ulosottolain mukaisen poikkeusmenettelyn eli ns. samastuksen, on perustuttava objektiivisesti havaittaviin ristiriitaisuuksiin muodollisen omistusoikeuden ja omaisuuden hallinnan, määräysvallan, velallisen saamien etujen ja muiden sellaisten omistukseen normaalisti liittyvien ulkoisten tunnusmerkkien välillä. Ulosottomiehen asiana on hankkia näyttö tällaisista ristiriitaisuuksista, jotka vallitsevat yhtäältä oikeudellisen muodon ja toisaalta asian varsinaisen luonteen ja tarkoituksen välillä. Korkeimman oikeuden ratkaisun ”henki” on siis se, että jos liiketoiminta on myös muodollisesti ns. todellista ja oikeaa, eli liiketoiminnan ”muoto vastaa käytäntöä”, kysymys ei ole eikä voi olla ulosottolain tarkoittamasta samastustilanteesta. Todellisen ja muodoltaan oikean liiketoiminnan kysymyksessä ollessa yrittäjä saa valita esim. sen yhtiömuodon, jolla liiketoimintaa harjoitetaan, esim. samastusta koskevien säännösten siihen vaikuttamatta.

KKO 2004:31

Vakuusvelan käsitteestä yrityssaneerauksessa

Vakuusvelan käsitteestä yrityssaneerauksessa

KKO 2004:31

Saneerausvelallisena olleen ky:n vastuunalainen yhtiömies oli pantannut vuokraoikeuden tonttiin ja tontilla sijaitsevan omakotitalonsa yhtiön pankilta olevan velan vakuudeksi. Yhtiömies oli luovuttanut osan omakotitalosta yhtiön käyttöön sen toimistotiloiksi. Yhtiön velka pankille ei ollut vakuusvelkaa yhtiön yrityssaneerauksessa.

Korkein oikeus lähti siitä, että velallisyhtiöllä oli siis käyttöoikeus vastuunalaisen yhtiömiehen sellaisen henkilökohtaiseen omaisuuteen, jonka yhtiömies oli pantannut yhtiön pankilta olevan velan vakuudeksi. Korkeimman oikeuden mukaan pelkästään tämän vastuunalaisen yhtiömiehen ja yhtiön välisen suhteen perusteella kysymys ei ole sellaisesta yhtiön omaisuudesta, johon pankille olisi syntynyt kiinteistöpanttioikeus. Kysymys ei myöskään ollut esim. omistuksenpidätysehtoon tai muutoin omistukseen perustuvasta esinevakuusoikeudesta, koska se puolestaan edellyttäisi, että yhtiön hallinnassa olisi pankin omistamaa omaisuutta. Tämän vuoksi ei yhtiön velka pankille ollut vakuusvelkaa yhtiön yrityssaneerauksessa. Tämä ennakkopäätös antoi selkeän ratkaisun kysymykseen siitä, ettei ns. hallintakriteeri täyttynyt sellaisessa tilanteessa, jossa saneerausyhtiö toimii vastuunalaisen yhtiömiehen omistamissa tiloissa, siten, että tätä kautta konstruoituisi vakuusvelan kriteerit yrityssaneerauksen yhteydessä.

KKO 2004:29

Yhdistyksen saneerauskelpoisuus

Yhdistyksen saneerauskelpoisuus

KKO 2004:29

Rekisteröity aatteellinen yhdistys, jonka tarkoituksena on osallistuminen vuosittaisen kaupunkifestivaalin järjestämiseen, on katsottu yrityssaneerauslaissa tarkoitetuksi taloudellista toimintaa harjoittavaksi yhdistykseksi, joka voi olla yrityssaneerauksen kohteena. Saneerausta hakenut yhdistys harjoitti taloudellista toimintaa, joka oli suunnitelmallista, vuosia jatkunutta ja siihen liittyi taloudellinen riski. Yhdistyksen taloudellisessa toiminnassa oli tosin kysymys vain yhdestä vuosittain järjestettävästä tapahtumasta ja yhdistyksen talous riippuu siten tapahtuman onnistumisesta. Näillä seikoilla sen enempää kuin silläkään, että yhdistyksen tuloskehityksen luotettava arviointi pitkällä aikavälillä on mahdollisesti vaikeaa, ei ole kuitenkaan merkitystä arvioitaessa sitä, onko ko. yhdistys sellainen taloudellista toimintaa harjoittava yhdistys, joka voi olla saneerausmenettelyn kohteena. Korkein oikeus totesi nimenomaisesti, että mikään ei puhu sen puolesta, ettei aatteellinenkin yhdistys, joka harjoittaa sellaista taloudellista toimintaa kuin mistä tapauksessa tarkoitetun yhdistyksen kohdalla oli kysymys, voisi olla saneerausmenettelyn kohteena.

KKO 2004:28

Takaajien asema takaisinsaantitilanteessa

Takaajien asema takaisinsaantitilanteessa

KKO 2004:28

Urheiluvälineliikettä harjoittanut Ky myi muutamia päiviä ennen konkurssiin asettamistaan käyttö- ja vaihto-omaisuutensa Tukkukauppa Oy:lle ja kauppahinnalla kuitattiin Ky:n velka oy:lle. Ky:n konkurssipesä ja Oy tekivät sittemmin pesän takaisinsaantivaatimuksen johdosta sovinnon, jonka perusteella Oy maksoi omaisuuden palauttamisen sijasta konkurssipesälle sovitun korvauksen. Ky:n veloista takaussitoumuksen antaneella takaajalla oli oikeus tehdä väite kaupan alihintaisuudesta, kun Oy vaati häneltä suoritusta Ky:n jäljellä olevasta velasta.

Korkein oikeus korosti, että takausta koskevien periaatteiden mukaan takaajalla on itsenäinen oikeus tehdä väite siitä, että päävelka on velallisen suorituksen vuoksi lakannut. Kun velka on tässä tapauksessa maksettu tosiasiassa sijaissuorituksin eli velallisena olevan Ky:n käyttö- ja vaihto-omaisuudella, takaajalla oli oikeus tehdä väite siitä, että Oy:lle kaupassa tulleen omaisuuden arvo oli suurempi kuin omaisuuden kauppahinnaksi oli sovittu ja että yhtiöllä ei ole sen vuoksi enää saatavaa Ky:ltä. Sinänsä on luonnollista, että em. alihintaisuusväite tulee siihen vetoavan pystyä osoittamaan erikseen toteen eli tältä osin kyse on puhtaasti näyttökysymyksestä. Korkeimman oikeuden ratkaisu kuitenkin ilmentää sitä oikeusperiaatetta, että velan takaajalla on oikeus vedota kohdistettaessa häneen takauksen perusteella vaatimuksia, kaikkiin seikkoihin, joihin velallinen itsekin olisi voinut vedota, omiin henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyvien seikkojen lisäksi.

KKO 2004:12

Palkkasaatavat yrityssaneerauksessa

Palkkasaatavat yrityssaneerauksessa

KKO 2004:12

Velallisyhtiö, jonka saneerausmenettely oli alkanut 24.1.2001, oli laiminlyönyt maksaa työntekijöiden palkat marraskuulta 2000. Palkat oli 5.12.2000 tehdyllä päätöksellä maksettu palkkaturvana. Palkkaturvan maksamiseen perustunut takautumissaatava oli velallisyhtiön maksettava Korkeimman oikeuden antaman ratkaisun perusteella täysimääräisenä.

Juridisesti kysymys tässä tapauksessa oli siitä, että työntekijöiden palkkasaatavat olivat siirtyneet kaikkine oikeuksineen TE-keskukselle. Korkein oikeus lähti siitä, että näin toteutunut saatavan siirto ei aiheuttanut muutoksia saatavan perusteeseen. Velallisosakeyhtiöllä oli velkojan vaihdoksesta huolimatta sama velvollisuus suorittaa työntekijöiden maksamatta olevat palkkasaatavat kuin, jos velkojina olisivat olleet työntekijät itse. Ei ollut löydettävissä sellaista säännöstä, joka rajoittaisi siirronsaajan oikeutta maksunsaantiin myöskään yrityssaneerauksen yhteydessä. Merkitystä ei ollut sillä, että palkkasaatavilla ei maksunsaantijärjestyksestä annetun lain mukaan enää ole erityistä etuoikeutta; yrityssaneerauslain mukaan menettelyä edeltäneiden kolmen kuukauden aikana syntyneet palkat tulee ko. säännöksen perusteella joka tapauksessa suorittaa, mikä muodostaa erityissäännöksestä johtuvan poikkeuksen mainittuun normaaliin palkkasaatavien etuoikeudettomuuteen esim. täytäntöönpanomenettelyjen yhteydessä. Vaikutusta ei asiassa myöskään ollut sillä, että TE-keskus ns. julkisena viranomaisena on taloudelliselta asemaltaan luonnollisesti parempi kuin mitä tilanne yksittäisten työntekijöiden kohdalla oli. Tapauksessa viitattiin siihen, että Te-keskus ei olisi yrityssaneerauksenkaan yhteydessä sellaisen suojan tarpeessa kuin mitä yksittäiset työntekijät, mutta Korkein oikeus ei antanut tälle lähtökohdalle oikeudellista suojaa.

KKO 2003:120

Velkaantumisen syy voi vaikuttaa

Velkaantumisen syy voi vaikuttaa

KKO 2003:120

Selvittäjän esittämän vertailulaskelman mukaan ehdotetulla saneerausohjelmalla kertyi tavallisten velkojen velkojille suurempi suoritus kuin mitä olisi tullut velallisyhtiön konkurssissa. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tavallisten velkojen pääoman alentamiselle rakentuva ohjelmaehdotus oli selvästi epätasapainoinen tarkasteltaessa tavallisten velkojien asemaa suhteessa velallisyhtiön omistajien asemaan ja asianmukaiseen riskinjakoon näiden tahojen kesken. Ohjelman vahvistamiselle oli este yrityksen saneerauksesta annetun lain 44 §:n 3 momentin nojalla.

Yllä olevassa tapauksessa oli kysymys tilanteesta, jossa YSL 54 §:n mukainen enemmistö velkojista kannatti saneerausohjelman vahvistamista ja äänesti sen puolesta. Muutamat vakuudettomat velkojat, joiden saatavat olivat määrältään vähäisemmät kuin ohjelman vahvistamista puoltaneiden velkojien saatavat yhteensä, kuitenkin vastustivat ohjelman vahvistamista, koska heidän mukaansa toteutettu yhtiömuodon muutos kommandiittiyhtiöstä osakeyhtiöksi ja sen yhteydessä tarvittava oman pääoman edellytysten täyttäminen toteutettiin vakuudettomien velkojien kustannuksella akordin kautta. Myös sitä kritisoitiin, että yhtiömiesten yksityisotot olivat olleet merkittävät ja osaltaan aiheuttaneet yhtiön velkaantumista muualle. Korkein oikeus totesi, että nämä seikat, huolimatta em. ohjelman takana olleesta puollosta, ja siitä, että esitetyn vertailulaskelman mukaan saneerausohjelma johti myös vakuudettomien velkojien osalta konkurssia parempaan lopputulokseen, aiheuttivat sen, että saneerausohjelmaa ei vahvistettu. Korkein oikeus olisi edellyttänyt kommandiittiyhtiön vastuunalaisten yhtiömiesten suurempaa taloudellista osallistumista yhtiömuodon muutokseen, koska yhtiömiehistä olisi tullut myös osakeyhtiön osakkeenomistajia. Tarkempia kriteereitä siitä, miten ko. myötävaikutus yhtiömiesten taholta olisi tullut toteuttaa, orkein oikeus ei ratkaisussaan tuonut esiin. Voidaan kuitenkin todeta, että tässäkin ratkaisussa korkein oikeus viestittää selvästi, että huomattavia yksityisnostoja ei lähtökohtaisesti tulisi yrityssaneerauksen yhteydessä ns. paikata yhtiön talouden kannalta akordilla, joka siis kohdistuu vakuudettomiin velkoihin. Tilanne voi tässä suhteessa, teoreettisesti ajateltuna, olla toisenlainen ilmeisesti vain silloin, jos pystytään osoittamaan, että yksityisnostojen käyttötarkoitus ei ole ollut kohtuullisen palkan määrän ylittävältä osalta sellainen, että sitä voitaisiin pitää velkojien kannalta moitittavana.

KKO 2003:110

---

---

KKO 2003:110

Velkojista oli saneerausohjelman vahvistamismenettelyssä muodostettavissa vain yksi velkojaryhmä. Velkoja, jolla oli enemmistö saatavista, vastusti menettelyn aloittamista. Kun velkojan vastustukselleen esittämät perusteet antoivat perustellun syyn olettaa, ettei saneerausohjelman vahvistamiselle ollut edellytyksiä, saneerausmenettelyn aloittamiselle katsottiin olevan yrityksen saneerauksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 5 kohdan mukainen este.

Korkein oikeus ei ole liiemmin tähän mennessä antanut yrityssaneerausmenettelyn aloittamisedellytyksiin liittyviä ratkaisuja. Tämä onkin jossain määrin koettu ongelmaksi, koska alioikeuksien oikeuskäytäntö on valtakunnallisesti jonkin verran poikennut toisistaan. Nyt korkein oikeus antoi kahdessakin tapauksessa ennakkoratkaisun, ja kuten huomataan, tietty tapauskohtainen avoimuus ns. jää käteen edelleenkin.

Korkein oikeus perustelee ko. kummankin tapauksen kohdalla erilaisilla olosuhdetekijöillä molempia ratkaisujaan. Perustelujen pituuden johdosta niitä ei ole tarkoituksenmukaista käsitellä tässä yhteydessä. Yleisenä lähtökohtana voidaan pitää sitä, että ainoastaan, jos yli 80 %:a saneerausvelallisen kokonaisvelkamäärästä edustava joukko velkojia vastustaa menettelyn aloittamista, niin tällöin on varmasti kyse tilanteesta, jossa ns. vähimmäisluottamuksen menettelyn onnistumiseen voidaan katsoa puuttuvan. Tätä pienemmällä marginaalilla vastustavien velkojien tulee yleensä osoittaa lisäksi jonkun muun yrityssaneerauslain tarkoittaman esteperusteen olevan voimassa. Tämän lähtökohdan vahvistaa ratkaisu 2003:109, jossa yli puolet veloista yksin omannut velkoja ei vastustuksesta huolimatta kyennyt estämään menettelyn aloittamista. Ratkaisussa 2003:110 päädyttiin päinvastaiseen lopputulokseen. Tosiasiallisesti korkeimman oikeuden perusteluista käy tältä osin ilmi se, että yhtiön ylivelkaantumisen katsottiin ainakin olennaisilta osin tapahtuneen suuren yksityiskäytön johdosta, jota pidettiin moitittavana. Tällä perusteella, ja kun korkeimman oikeuden mukaan saneeraushakemuksen hyväksyminen merkitsisi tosiasiallisesti sitä, että yrityssaneerauksella voitaisiin liiketoiminnan velkojien kustannuksella kattaa yhtiömiesten yksityisen kulutuksen aiheuttama yhtiön velkaantuminen, aloittamisedellytyksiä arvioitiin toisin kuin aiemmassa ratkaisussa. Tausta-ajatus oli siis se, että velallisen edustajien konkreettinen, velkojien etujen vastainen toiminta on moitittavaa, eikä yrityssaneeraus lähtökohtaisesti ole keino ns. pyrkiä nollaamaan sen taloudellisia vaikutuksia.

KKO 2003:109

Yrityssaneerauksen aloittamisedellytykset tapauskohtaista harkintaa

Yrityssaneerauksen aloittamisedellytykset tapauskohtaista harkintaa

KKO 2003:109

Velkojista oli saneerausohjelman vahvistamismenettelyssä muodostettavissa vain yksi velkojaryhmä. Velkoja, jolla oli enemmistö saatavista, vastusti menettelyn aloittamista. Kun velkoja ei ollut esittänyt vastustuksensa tueksi sellaisia perusteita, jotka olisivat antaneet perustellun syyn olettaa, ettei ohjelman vahvistamiselle tullut olemaan edellytyksiä, saneerausmenettelyn aloittamiselle ei katsottu olevan yrityksen saneerauksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista estettä.

Kysymys myös sanotun säännöksen 4 kohdan esteestä.

KKO 2003:87

Saneeraus-menettelyn aikana määrätty täydennysvero

Saneeraus-menettelyn aikana määrätty täydennysvero

KKO 2003:87

Yhtiön saneerausmenettely oli aloitettu 1.6.1993. Yhtiö oli vuosina 1990 - 1993 antanut osakkaalleen osakaslainaa, joka vuonna 1994 toimitetussa verotarkastuksessa oli katsottu peitellyksi osingoksi ja jonka perusteella yhtiölle oli vuoden 1993 verotuksessa määrätty täydennysvero. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla täydennysvero katsottiin uudeksi velaksi eikä saneerausvelaksi.

Asiassa on siten selvitetty, että osakaslainan käsittämä peitelty osingonjako on tässä tapauksessa sinänsä tapahtunut ennen saneerausmenettelyn alkamista. Tämä seikka ei kuitenkaan vielä yksin ratkaise sitä, miten on arvioitava peiteltyyn osingonjakoon perustuvan täydennysveron asemaa yhtiön saneerausmenettelyssä. Verovirasto on katsonut, että verotusperuste voidaan joka tapauksessa ajoittaa vain verovuoteen 1993, ja viitannut siihen, että vakiintuneen käytännön mukaan saneerausmenettelyn aloittamisvuoden täydennysveroa oli pidettävä uutena velkana.

Osingonjaon verotus perustuu yhtiöveron hyvityksestä annettuun lakiin, jonka mukaan peiteltyä osinkoa verotetaan yhtiön verotuksessa samalla tavoin kuin niin sanottua avointa osingonjakoakin. Yhtiö on velvollinen maksamaan tuloveroa vähintään tietyn erikseen säädetyn murto-osan kyseisenä verovuonna jakamastaan osingosta. Jos näin laskettava tuloveron vähimmäismäärä on suurempi kuin muun muassa yhtiölle kyseisenä verovuonna muutoin maksuunpantavasta tuloveron määrästä riippuva niin sanottu vertailuvero, yhtiö joutuu maksamaan erotuksen täydennysverona. Täydennysvero koskee siten aina määrätyn verovuoden tuloverotusta.

Tuloveron perusteet määräytyvät verovuosittain. Tuloverovelan asema saneerausmenettelyssä määräytyy vastaavasti verovuoden päättymisen mukaan. Saneerausmenettelyn alkaessa meneillään olevan verovuoden verovelka ei siten kuulu saneerausvelkoihin vaan menettelyn alkamisen jälkeisiin velkoihin. Koska täydennysvero edellä todetuin tavoin liittyy tietyn verovuoden tuloverotukseen, on johdonmukaista arvioida sitä samalla tavoin kuin verovuoden säännönmukaista tuloveroa.

Korkein oikeus katsoo, että peitelty osingonjako voi tapahtua moninaisin eri tavoin eikä peitellyksi osingonjaoksi luokiteltavien toimien ajallinen erittely ja selkeä kohdentaminen verovuoden sisällä välttämättä ole mahdollista. Lisäksi on aiheellista ottaa huomioon myös se, että yhtäältä luovutusvoitosta ja toisaalta peitellystä osingonjaosta johtuvan verovelan osalta eivät oikeuspoliittiset näkökohdat ole yhtäläisiä. Peitellyksi osingonjaoksi katsottavissa toimissa on tyypillisesti kysymys osakeyhtiölain vastaisista ja yhtiön velkojia loukkaavista menettelyistä. Yhtiö, joka on osakkeenomistajiensa hyväksi ja velkojiensa vahingoksi ryhtynyt peitellyksi osingonjaoksi katsottaviin toimiin ja pyrkii sitten saamaan velkansa saneeratuksi, ei ole rinnastettavissa velalliseen, jonka kohdalla koko velkajärjestelyn tarkoituksen toteutuminen voi riippua siitä, katsotaanko täysin asianmukaiseen omaisuuden luovutukseen perustuvan luovutusvoittoveron kuuluvan velkajärjestelyn piiriin. Ei myös ole perusteltua asettaa veroviranomaisia sellaiseen asemaan, että peitellystä osingonjaosta johtuvien verosaatavien lakkaamisen torjumiseksi olisi saneerausmenettelyssä aina varmuuden vuoksi ilmoitettava tällainen saatava menettelyn alkamisvuodelta ehdollisena sen varalta, että perusteita tällaiselle verosaatavalle sittemmin ilmenisi.

Näin ollen korkein oikeus katsoo, ettei peiteltyyn osingonjakoon perustuvan täydennysveron osalta ole syytä poiketa siitä edellä esitetystä periaatteesta, jonka mukaan määrättyyn verovuoteen kohdistuva täydennysvero on saneerausmenettelyn kannalta vastaavassa asemassa kuin kyseiseen verovuoteen kohdistuva säännönmukainen tulovero.

Edellä osittain siteerattu ratkaisu liittyy yrityssaneeraukseen, ja tarkemmin ottaen saneerausohjelmassa määrättävän saneerausvelan ja menettelyn aikana syntyneen ns. uuden velan väliseen rajanvetoon. Kysymys on tilanteesta, jossa saneerausmenettelyn alkamisen jälkeen toimitetussa verotarkastuksessa määrättiin peitellyn osingonjaon perusteella täydennysveroa siten, että faktiset rahanostot olivat pääosin tapahtuneet ennen saneerausmenettelyn alkua. Tästä huolimatta korkein oikeus päätyi siihen, että kyse oli kokonaisuudessaan maksettavasta verosta, eikä siis saneerausvelasta, joka em. lähtökohtaperiaatteen mukaan ensimmäisenä tulisi mieleen. Ratkaisun perusteluista käy hyvin ilmi se, että ns. tausta-ajatuksena korkeimmalla oikeudella on ollut se, että velkojien kannalta kielteisenä asiana pidettävää peiteltyä osingonjakoa ei pidä mahdollistaa siten, että yrityssaneerauksen kautta ja saneerausohjelmassa sovellettavaa akordia hyväksi käyttämällä sen verotukselliset vaikutukset voitaisiin yhtiön kannalta minimoida. Viesti siitä, että peiteltyä osingonjakoa ei näin voida suojella, on näin ollen selkeä.

KKO 2003:33

Kiinteistöyhtiön yhtiövastikkeiden määräytymisen perusteet

Kiinteistöyhtiön yhtiövastikkeiden määräytymisen perusteet

KKO 2003:33

Ylivelkaisessa kiinteistöosakeyhtiössä, joka sittemmin oli asetettu omasta hakemuksestaan konkurssiin, ei ollut määrätty osakkaille sellaisia yhtiövastikkeita, jotka olisivat riittäneet kattamaan yhtiön lainojen lyhennykset ja korot niiden erääntyessä.

Kysymys siitä,
• merkitsikö menettely osakeyhtiölain 12 luvun 5 §:ssä tarkoitettua laitonta varojenjakoa,
• voitiinko sitä pitää takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 1 §:ssä tarkoitettuna oikeustoimena tai siihen rinnastettavana menettelynä, järjestelynä tai muuna toimenpiteenä tai
• seurasiko menettelystä osakeyhtiölain 15 luvun 1 §:n nojalla osakeyhtiön hallituksen jäsenten ja toimitusjohtajan vahingonkorvausvelvollisuus.

Koska tällainen keskinäinen yhtiö joutuu ainakin pääosin kattamaan kustannuksensa osakkeenomistajilta perittävillä suorituksilla, vuokramarkkinoilla kulloinkin vallitseva vuokrataso ei voi olla määräävä vastikkeiden ja muiden yhtiössä perittävien maksujen suuruuden kannalta. Sillä, että osakkeenomistajien maksamat vastikkeet ja käyttömaksut mahdollisesti ovat olleet paikallisen käyvän vuokratason mukaisia, ei siten voi tällaisessa tapauksessa olla ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa yhtiön menettelyä laitonta varojenjakoa koskevien säännösten kannalta. Vastaavasti myöskään osakkeenomistajien tosiasiallinen maksukyky ei ole peruste, joka voisi oikeuttaa yhtiön jatkuvasti perimään näiltä vastikkeina ja muina maksuina vähemmän kuin yhtiön kustannusten kattaminen edellyttää.

Yhtiön rahoittajana on ollut Keski-Uudenmaan Säästöpankki, sittemmin Suomen Säästöpankki – SSP Oy, jolta saatavat ovat siirtyneet Arsenalille. Viimeksi mainittu on ainoa velkoja yhtiön konkurssissa. Asiassa on selvitetty pankin olleen hyvin selvillä yhtiön taloudellisesta tilanteesta ja velanhoitokyvyn riittämättömyydestä. Tästä huolimatta pankki ei kuitenkaan ollut ryhtynyt toimenpiteisiin estääkseen yhtiön toiminnan ja saataviensa kasvun jatkumisen. Ottaen huomioon kiinteistömarkkinoiden tila kyseisenä ajanjaksona voidaankin vastaajien väittämin tavoin pitää ilmeisenä, ettei pankki katsonut etunsa mukaiseksi yhtiön hakemista tai hakeutumista konkurssiin, koska yhtiön kiinteistön realisoinnista tai tilojen vuokraamisesta olisi ollut odotettavissa huono tulos, vaan konkurssin lykkäämistä on pidetty vähemmän epäedullisena vaihtoehtona. Pankki on siten yhtiön pahenevasta ylivelkaisuudesta huolimatta hyväksynyt tilanteen ja yhtiön menettelyn. Näissä olosuhteissa, ja koska pankin seuraaja Arsenal on yhtiön ainoa konkurssivelkoja, ei konkurssipesällä sen enempää kuin Arsenalillakaan ole oikeutta esittää osakkeenomistajille vaatimuksia osakeyhtiölain (734/1978) 12 luvun 5 §:n nojalla.

Tässä tapauksessa kysymys on siitä, että kiinteistöyhtiössä osakkeenomistajilta perityt vastikkeet on määrätty sellaisiksi, etteivät ne ole riittäneet yhtiön vastattavien velkojen aiheuttamien menojen kattamiseen. Vastikkeen määrääminen alhaisemmaksi kuin mitä yhtiön vastattavien velkojen aiheuttamat menot olisivat edellyttäneet, ei ole merkinnyt sitä, että yhtiö olisi luopunut saatavasta, joka sillä on ollut osakkailtaan. Takaisinsaantilain mukaisella peräyttämisellä ei voida perustaa osakkeenomistajille sellaisia suoritusvelvollisuuksia, joita koskevia päätöksiä yhtiö ei ole missään vaiheessa tehnyt. Käsillä ei ole sellaista takaisinsaantilain 1 §:ssä tarkoitettua oikeustointa tai siihen rinnastettavaa menettelyä, toimenpidettä tai muuta järjestelyä, joka voisi olla sanotun lain mukaisen peräyttämisen kohteena.

Yllä siteeratussa tapauksessa, jossa niin ikään korkeimman oikeuden täydelliset perustelut ovat usean sivun mittaiset, otettiin kantaa siihen, miten kiinteistöosakeyhtiössä tulee määrätä vastikkeet. Asiassa osoitettiin, että ko. yhtiössä oltiin määräämisen perusteena käytetty lähinnä vastaavista tiloista alueella maksettavaa käypää vuokratasoa. Kun tosiasiatapahtumat kuitenkin ajoittuivat syvimmän laman aikaan, jolloin vuokrataso siis oli erittäin edullinen, johduttiin siihen, etteivät vastikkeet riittäneet kiinteistöyhtiön kulujen ja kustannusten suorittamiseen. Korkein oikeus lähti siitä, että vastikkeiden kokonaismäärän tulee kuukausittain minimissään pystyä peittämään kiinteistöyhtiön kulut ja kustannukset. Kun näin ei ollut menetelty, tilanne saattoi lähtökohtaisesti juridisesti tarkoittaa osakeyhtiölain 12 luvun 5 §:n mukaista laitonta varojen jakoa yhtiön osakkaille liian alhaisen vastiketason johdosta. Periaate on hyvä pitää mielessä, koska muutoin saatetaan helposti – varsinkin pienen henkilöpiirin omistamissa yhtiöissä – menetellä tavalla, joka saattaisi myöhemmin aiheuttaa taloudellisia seuraamuksia. Korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa laittoman varojenjaon kriteereiden ei em. periaatteellisesta lähtökohdasta huolimatta kuitenkaan katsottu toteutuvan, koska kiinteistöyhtiön rahoittaja oli omalla passiivisuudellaan aiheuttanut sen, että rahoittajan voitiin katsoa hyväksyneen vallitsevan tilanteen. Tältä osin kysymys oli kuitenkin vain yksittäistapaukseen liittyvästä näytön arvioinnista, mitä ei pidä yleistää em. perusteella lähtökohtaiseksi kannanotoksi OYL:n vastaiseen varojenjakoon nähden, vaan asia on em. perustein juuri päinvastoin.

Asia tutkittiin myös takaisinsaannin valossa. Vaatimus peräyttämisestä hylättiin, koska takaisinsaantilain mukaisin toimenpitein ei voida perustaa osakkeenomistajille sellaisia suoritusvelvollisuuksia, joita koskevia päätöksiä yhtiö ei ole missään vaiheessa tehnyt. Kyse ei ole siten järjestelystä, joka voisi olla peräyttämisen kohteena.

KKO 2003:24

Oikeussuhteiden kokonaisarviointi takaisinsaannissa

Oikeussuhteiden kokonaisarviointi takaisinsaannissa

KKO 2003:24

X Oy:n hallitus, johon kuuluivat A ja B, myönsi 20.1.1993 X Oy:n kokonaan omistamalle tytäryhtiölle 30 miljoonan markan luoton, joka 11.2.1993 muunnettiin tytäryhtiön osakepääomaksi. Tytäryhtiö myönsi 15.6.1993 päätöksellä, jonka tekemiseen A ja B osallistuivat, A:n ja B:n toimeksiannosta perustetulle Luxemburgiin rekisteröidylle yhtiölle Y noin 27 miljoonan markan luoton. Y osti 21.6.1993 noin 27 miljoonalla markalla A:lta ja B:ltä X Oy:n osakekannan kokonaisuudessaan omistaneiden yhtiöiden osakkeet. X Oy asetettiin konkurssiin 21.2.1994.

A:n ja B:n katsottiin järjestelyllä siirtäneen X Oy:n varallisuutta osakkeiden kauppahintoina itselleen X Oy:n velkojien ulottuvilta. Varojen siirto peräytettiin X Oy:n konkurssipesään.

Edellä todetuista seikoista kokonaisuutena on pääteltävissä, että kerrotuilla peräkkäisillä oikeustoimilla, jotka ovat vähentäneet X Oy:n varallisuutta, A ja B ovat siirtäneet X Oy:stä lähtöisin olleet varat B.V:n ja S.A:n välityksin itselleen.

Edellä oleva korkeimman oikeuden ratkaisu, joka täydellisessä muodossaan on useiden sivujen mittainen, annetaan jälleen selkeä viesti siitä, että takaisinsaannin kautta velkojien kannalta moitittavia oikeustoimia peräytettäessä on aina tarkasteltava asiaan liittyvät olosuhteet ja yksityiskohdat kokonaisuutena. Esillä olevassa tapauksessa korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen nojalla voidaan todeta, että kyseessä on tapahtumasarja, jossa sinänsä kaikki usean eriperusteisen oikeustoimen ketjussa olevat yksittäiset tapahtumat näyttäisivät juridiselta muodoltaan normaaleilta ja oikeilta. Kuitenkin lopputulos oli se, että yhtiöstä X Oy liikkeelle lähtenyt huomattava rahasumma, jolla sittemmin konkurssiin menneen X Oy:n velkojien kannalta olisi ollut ns. jako-osuuksien taloudellisen arvon kannalta olennainen merkitys, päätyi usean eri vaiheen kautta X Oy:n hallituksen jäsenille, A:lle ja B:lle itselleen. Tällaiset tilanteet takaisinsaantijutuissa rinnastetaan siihen, että ko. hallituksen jäsenet olisivat nostaneet rahan suoraan itselleen X Oy:stä, riippumatta täysin siitä, kuinka yksinkertaisen tai monimutkaisen oikeustoimikokonaisuuden kautta järjestely tosiasiallisesti toteutetaan.

KKO 2001:128

Tilitoimiston varoitettava veroseuraamuksista

Tilitoimiston varoitettava veroseuraamuksista

KKO 2001:128

A oli sopinut puolisonsa kanssa, että A luovuttaa puolisolleen yhtiöosuutensa heidän puoliksi omistamassaan kommandiittiyhtiössä. A oli antanut luovutukseen liittyvien asiakirjojen laatimista koskevan toimeksiannon tilitoimistolle, joka oli ollut kommandiittiyhtiöön pitkäaikaisessa muun muassa kirjanpitopalveluja ja verosuunnittelua käsittävässä sopimussuhteessa. Vaikka toimeksianto ei ollut käsittänyt luovutuksesta aiheutuvien veroseuraamusten selvittämistä, tilitoimistolla katsottiin Korkeimman oikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla olleen velvollisuus varoittaa A:ta luovutuksesta aiheutuvista veroseuraamuksista. (Ratkaisu annettiin äänestyksen jälkeen.)

Eräälle tilitoimistolle oli annettu toimeksianto puhelimitse tilanteessa, jossa A halusi luovuttaa yhtiöosuutensa kommandiittiyhtiössä puolisolleen. Toimeksiannon otti vastaan tilitoimiston vastaavana henkilönä toiminut KLT kirjanpitäjä ja HTM tilintarkastaja X, jonka kanssa oli jo kerran aiemmin ollut keskustelua ko. luovutuksesta erään muun yhtiön asioiden yhteydessä A:n kanssa. Luovutuksen osapuolina olivat A ja hänen puolisonsa, mutta ei kommandiittiyhtiö, johon liittyvästä yhtiöosuusluovutuksesta oli kysymys. Toimeksiantosopimus syntyi A:n ja tilitoimiston välille. Riidatonta asiassa oli se, että toimeksianto ei perustunut kommandiittiyhtiön ja tilitoimiston aiemmin tekemään kirjanpitopalveluja koskevaan sopimukseen, eikä tämän sopimuksen ehtoja siten voitu soveltaa riidan kohteena olleeseen toimeksiantoon.

Tilitoimiston saaman toimeksiannon sisältönä oli laatia asiakirjat, joilla A "irrotetaan" kommandiittiyhtiöstä. A ei itse tiennyt, mitä asiakirjoja tähän tarvittiin, vaan ne määriteltiin toimeksiannon perusteella. Toimeksiantoa ei rajattu yhtiösopimuksen muutokseen ja kaupparekisteri-ilmoituksen tekemiseen. X:n vastaanottaessa toimeksiannon puhetta ei ole ollut siitä, olisiko yhtiöosuuden luovuttaminen verotuksellisesti tarkoituksenmukaista. Korkein oikeus toteaa, että toimeksiannon täyttämiseen tarvittavat asiakirjat laatinut tilitoimiston toimitusjohtaja on voinut olla siinä käsityksessä, että toimeksianto on käsittänyt pelkästään kommandiittiyhtiön yhtiöosuuden luovutukseen liittyvistä käytännön toimenpiteistä huolehtimisen. Verokonsultointi jäi selkeästi toimeksiannon ulkopuolelle.

Tilitoimiston ja kommandiittiyhtiön samoin kuin muidenkin A:n ja hänen puolisonsa yhtiöiden välillä oli ollut jo 5–6 vuoden ajan mm. kirjanpitopalveluja ja verosuunnittelua koskeva sopimussuhde, jossa X oli toiminut tilitoimiston yhteyshenkilönä. A:n ja X:n sekä hänen edustamansa tilitoimiston välillä oli vallinnut luottamuksellinen suhde. Tilitoimiston on täytynyt Korkeimman oikeuden lähtökohdan mukaan olla tietoinen siitä, että kommandiittiyhtiöstä oli tehty merkittävät määrät yksityisottoja. Tilitoimiston on täytynyt olla asiantuntemuksensa perusteella tietoinen yhtiöosuuden luovutukseen sovellettavasta tuloverolain 46 §:n 4 momentin säännöksestä, jonka mukaan luovutuksesta saadun voiton määrää laskettaessa luovutusvoittoon lisätään määrä, jolla yhtiömiehen yksityisotot olivat yhteensä ylittäneet hänen vuotuisten voitto-osuuksiensa ja yhtiöön tekemiensä sijoitusten yhteismäärän. Kysymys on yhtiöosuuden luovutukseen liittyvästä keskeisestä veroseuraamussäännöksestä, jonka Korkein oikeus nimenomaan ratkaisunsa perusteluissa mainitsee ja ottaa esille. Tilitoimiston olisi Korkeimman oikeuden mukaan pitänyt havaita, että toteutettavasta yhtiöosuuden luovutuksesta aiheutuu A:lle huomattava veroseuraamus. Toisaalta tilitoimisto ei ole voinut lähteä Korkeimman oikeuden mukaan siitä, että A olisi tietoinen seuraamuksesta. Siksi Korkein oikeus katsoi, että esitetystä selvityksestä ei ilmennyt sellaista seikkaa, jonka johdosta tilitoimiston olisi ollut perusteltua asiaa tarkistamatta olettaa, että aiottu luovutus joka tapauksessa toteutettaisiin veroseuraamuksista riippumatta. Tämän perusteella tilitoimiston olisi tullut varoittaa A:ta luovutuksesta aiheutuvista veroseuraamuksista, vaikka toimeksiantoon ei kuulunut verokonsultointia. Näissä olosuhteissa ei Korkeimman oikeuden mukaan ollut merkitystä sillä, oliko tilitoimisto tosiasiallisesti tiennyt yhtiöosuuden luovutuksen ehdot. Tilitoimisto oli laiminlyönyt velvollisuutensa varoittaa veroseuraamuksesta.

A ilmoitti, ettei hän olisi luovuttanut yhtiöosuuttaan puolisolleen, jos hän olisi ollut tietoinen veroseuraamuksesta. Näytön arvioinnin perusteella Korkein oikeus päätyi siihen, ettei asiassa ilmennyt tai ollut pääteltävissä, että luovutus olisi veroseuraamuksesta huolimatta joka tapauksessa tehty tai että kysymyksessä olevalla, saman perheen jäsenten välisellä yhtiöosuuden vastikkeettomalla luovutuksella kommandiittiyhtiössä, jonka oma pääoma oli negatiivinen, olisi saavutettu etuja, jotka olisi otettava huomioon arvioitaessa vahingon syntymistä. Asiassa ei myöskään ilmennyt, että nyt toteutunut veroseuraamus olisi luovutuksesta riippumatta joka tapauksessa aiheutunut.

Kaiken edellä kerrotun perusteella Korkein oikeus katsoi, että A:lle on tilitoimiston laiminlyönnin johdosta aiheutunut luovutusvoittoveron suuruinen vahinko, jonka se on velvollinen korvaamaan.

Ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen. Eri mieltä ollut Korkeimman oikeuden oikeusneuvos olisi asettanut ratkaisevan merkityksen toimeksiannon sisällölle. Se ei ollut käsittänyt yrityksen omistajan taloussuunnittelua eikä verokonsultointia, jotka oli nimenomaisella ehdolla rajattu tilitoimiston tehtävien ulkopuolelle myös kirjanpitopalvelusopimuksessa. Riidan kohteena olevassa asiassa oli ollut kysymys käytännön notariaattitehtävästä. Eri mieltä ollut oikeusneuvos korosti, että toimeksiannon vastaanottanut tilitoimiston edustaja oli ollut tietoinen yrityksen harjoittaman liiketoiminnan uudelleen järjestelyistä, joissa yritys oli käyttänyt asiantuntijana helsinkiläistä liikejuridiikkaan erikoistunutta asianajotoimistoa. Järjestelyt käsittivät mm. uuden osakeyhtiön perustamisen. Eri mieltä ollut oikeusneuvos katsoi, että tilitoimiston edustaja, jonka kanssa ei ollut lainkaan keskusteltu kommandiittiyhtiön yhtiöosuuden luovutuksen ehdoista eikä yksityiskohdista, on voinut perustellusti olla siinä käsityksessä, että verotuskysymykset oli selvitetty muualla. Eri mieltä ollut oikeusneuvos ei olisi katsonut olevan perusteita asettaa tilitoimistoa vastuuseen A:n maksettavaksi määrätystä verosta. Elinkeinonharjoittajalta edellytettävää normaalia huolellisuutta noudattaen A olisi hänen mukaansa välttänyt veron.

Eri mieltä ollut oikeusneuvos korosti, että koko veron määrän katsominen korvattavaksi vahingoksi toisi A:lle perusteetonta etua. Hän saisi tilitoimiston kustannuksella toteutettua yhtiöosuuden kaupan ja vapautuisi toimintavaihtoehtoja rajoittaneesta piilevästä verovelasta. Oikeusneuvos olisi vähentänyt A:n saaman edun vahingosta ja kohtuullistanut tilitoimiston korvausvelvollisuutta yli puolella.

Korkein oikeus on ottanut erittäin kriittisen kannan asiantuntijapalveluiden tarjoajan, tässä tapauksessa tilitoimiston edustajan vastuukynnykseen nähden: tapauksessa oli riidatonta se, että verosuunnittelu- tai konsultointi ei missään tapauksessa kuulunut asiaan liittyvään toimeksiantoon ja siten sen piiriin. Lopputulos oli kuitenkin se, että tilitoimisto joutui täysimääräisesti korvaamaan asiakkaalleen määrätyt verot, koska ei ollut erikseen varoittanut tai huomauttanut kaupanteon yhteydessä niistä. On helppo olla sitä mieltä, että ratkaisu on tilitoimiston kannalta liian ankara. Kysymyksessä on kuitenkin aivan vuoden 2001 lopulla annettu ennakkoratkaisu, jonka taustalähtökohdat varmasti tullaan vastaavissa tapauksissa oikeuskäytännössä lähitulevaisuudessa ottamaan tiukasti huomioon.

Ydinajatus, joka ratkaisusta on"rivien välistä" luettavissa, on mielestäni se, että asiantuntijapalveluja tarjoava konsultti ei voi vapautua korvaustilanteessa vastuustaan pelkästään sen perusteella, että pystyisi yksiselitteisesti osoittamaan, että tietyn hänen toimialalleen tavanomaisen asian tai seikan tutkiminen ja huomioon ottaminen ei kyseisessä toimeksiannossa kuulunut hänen tehtäviinsä. Korkein oikeus näyttää lähtevän siitä, että asiantuntijan tulee joka tapauksessa, toimeksiannon sisällöstä riippumatta, kiinnittää aina huomio ja tutkia ainakin tavanomaisina tai tyypillisinä pidettävät yksityiskohdat tai kysymykset, kuuluivatpa ne kyseiseen toimeksiantoon vai ei. Yhtiöosuuden luovutuksissa ja liiketoimintakaupoissa verotuskysymykset ovat esimerkkejä tällaisista seikoista. Korostettu huolenpitovelvollisuus asiakkaan eduista voidaan siten katsoa aina kuuluvan asiantuntijapalveluiden tarjoajan huolellisuusvelvoitteeseen. Raja kulkee siinä, että asiaa mahdollisesti myöhemmin selviteltäessä asiantuntija pystyy osoittamaan, että hän on huomauttanut tai kiinnittänyt asiakkaansa huomiota ko. seikkaan. Koska luonnollista on, että luottamuksellisissa asioissa neuvottelut tapahtuvat monesti asiakkaan ja konsultin välillä, on asiantuntijan vastuun kannalta keskeistä varmistautua, että hänellä on myöhemmin tarvittaessa käytössään dokumentit, jotka osoittavat ko. huomauttamisen tapahtuneen. Tämän tyyppiset ilmoitukset on aina syytä tehdä kirjallisesti, tai niitä koskevista neuvotteluista on aina laadittava kirjallinen muistio, jonka voi toimittaa myös asiakkaalle tiedoksi.Jos asiakas myöhemmin kiistää ko. huomautusta saaneensa, voi käydä niin, että näytön puuttuessa asiantuntijan vastuu kuitenkin realisoituu.

KKO 2001:36

Apporttiomaisuus arvoton, tilitoimisto korvaamaan

Apporttiomaisuus arvoton, tilitoimisto korvaamaan

KKO 2001:36

Osakeyhtiön osakepääomaa oli korotettu uusmerkinnällä. Osa apporttina luovutetusta omaisuudesta oli panttina osakkeenmerkitsijän veloista ja myytiin sittemmin niiden suorittamiseksi. Hallituksen jäsenet ja tilintarkastajat, jotka olivat osakepääoman korotusta ja sen maksua rekisteröitäessä vakuuttaneet ja todistaneet korotuksen tulleen kokonaisuudessaan maksetuksi, velvoitettiin yhtiölle apporttiomaisuuden arvottomuudesta johtunut vahinko. (Ratkaisu annettiin äänestyksen jälkeen.)

Kysymys oli tilanteesta, jossa erään osakeyhtiön osakepääomaa oli päätetty korottaa siten, että suurin osa korotuksesta suoritettiin apporttiomaisuutena, ja vähäisempi osa käteisellä. Osoittautui, että osa apporttina luovutetuista osakkeista olivat olleet pantattuna eräälle pankille luovuttajan eli korotuksen merkitsijän velvoitteista. Tämän johdosta osakepääomaansa korottanut yhtiö oli saanut ne haltuunsa tämän panttauksen rasittamina.

Korkein oikeus lähti siitä, että hallituksen jäsenten vakuutuksessa ja tilintarkastajien todistuksessa on apporttiomaisuuden arvostus perustunut niiden käypään arvoon. Jotta apporttiomaisuudeksi tarjottujen osakkeiden käypää arvoa vastaava panos siirtyisi vastaanottavalle yhtiölle, osakkeiden oli siirryttävä yhtiölle lopullisesti ja siten, etteivät mitkään sivullisen oikeudet saattaneet mitätöidä tai olennaisesti heikentää niiden arvoa. Mikäli näin ei tapahtuisi, aiheutuu siitä yhtiölle osakepääoman puuttumisen johdosta vahinkoa, jonka korvaamisesta yhtiölle voivat olla vastuussa sen hallituksen jäsenet ja tilintarkastajat sekä tilintarkastusyhteisö. Korkein oikeus viittasi aikaisempaan ratkaisuunsa KKO 1991:25, jossa oli kysymys osakepääoman maksamatta jättämisestä osakeyhtiötä perustettaessa. Siinä katsottiin osakeyhtiön tilintarkastajan, joka oli antanut kaupparekisteriä varten todistuksen osakepääoman maksamisesta varmistautumatta siitä kuitenkaan asianmukaisesti, menettelyllään, kun yhtiö oli merkitty kaupparekisteriin, vaikka osakepääomaa ei ollutkaan maksettu, osaltaan aiheuttaneen yhtiölle osakepääoman määrää vastaavan vahingon.

Näytön arvioinnin osalta Korkein oikeus katsoi, että ne velvoitteet, joista apporttina luovutetut osakkeet olivat olleet pankille panttivakuutena, olivat huomattavasti kyseisten osakkeiden arvoa suuremmat. Huolimatta siitä, mitä asiassa on esitetty mm. osakepääoman korotuksen merkitsijäyhtiön ja sen konserniin kuuluvien yhtiöiden taloudellisesta tilasta apporttia luovutettaessa sekä merkitsijäyhtiön velvoitteita turvanneiden vakuuksien tuolloisesta kokonaismäärästä, panttaus on merkinnyt olennaista riskiä siitä, että apporttina luovutetut osakkeet tullaan käyttämään luovuttajayhtiön velvoitteiden suorituksiin. Varmuutta osakkeiden vapautumisesta rasitteista niiden siirtyessä osakepääomaansa korottaneelle yhtiölle ei ollut eikä osakkeilla myöskään ollut panttivastuuta ylittävää arvoa.

Korkein oikeus toteaa, että osakeyhtiölain pääoman korotuksessa edellyttämän hallituksen jäsenten vakuutuksen ja tilintarkastajien todistuksen tarkoituksena on turvata se, että julkiset tiedot maksetusta osakepääomasta vastaavat todellisuutta. Osakeyhtiölain vakuutusta ja todistusta koskevasta vaatimuksesta seuraa hallituksen jäsenille ja tilintarkastajille velvollisuus tarkistaa, että apporttina tarjottujen osakkeiden omistus on mainitulla tavalla siirtynyt yhtiölle. Se edellyttää ainakin sen varmistamista, että osakkeet ovat siirtyneet yhtiölle osakekirjojen hallinnan luovutuksella tai muulla siihen rinnastettavalla tavalla, joka turvaa yhtiön paremman oikeuden osakkeisiin suhteessa muihin oikeudenhaltijoihin. Pantattuja osakkeita ei olisi saanut arvostaa täyteen arvoonsa eikä kaupparekisterille annetuissa vakuutuksissa ja todistuksissa ilmoittaa osakepääomaa vastaavan maksun tulleen yhtiölle. Kun näin kuitenkin ilmoitettiin, seurauksena oli, että yhtiön osakepääoman korotus merkittiin kaupparekisteriin sen määräisenä kuin se sinne ilmoitettiin sekä vakuutuksella ja todistuksella osoitettiin suoritetuksi. Yhtiön hallinnassa ei ollut korotusta vastaavaa omaisuutta, vaikka sitä laissa on edellytetty. Kun yhtiön osakepääoma rekisterimerkinnän seurauksena kuitenkin tuli korotetuksi, syntyi yhtiölle samalla osakepääoman katteeseen vajaus, jonka täyttyminen on ollut epävarmaa. Vaje ei olekaan täyttynyt, vaan apporttina merkityt osakkeet jouduttiin myymään panttivastuun kattamiseksi, jolloin ne lopullisesti menettivät sen arvon, joka niillä mahdollisesti olisi ollut yhtiölle osakepääoman korotuksen yhteydessä. Yhtiölle aiheutunut vahinko eli sille suorittamatta jäänyt osa osakemerkinnästä oli seurausta hallituksen jäsenten ja tilintarkastajien menettelystä. Tilintarkastajan on yhtiöltä saatujen tietojen luotettavuuden suhteen oltava erityisen varovainen silloin, kun yhtiötä ja osakkeiden maksajaa edustavat samat henkilöt. Kun tässä tapauksessa tilintarkastajat ovat antaneet oman todistuksensa pyrkimättä millään tavoin ottamaan selvää siitä, oliko osakkeet luovutettu osakepääomaansa korottavan yhtiön oikeuksia turvaavalla tavalla, ovat tilintarkastajat Korkeimman oikeuden mukaan omalla tuottamuksellaan myötävaikuttaneet yhtiön kärsimän vahingon syntymiseen.

Kolme oikeusneuvosta olisi hylännyt kanteen. Perusteena olisi ollut se, että siitä, ettei yhtiö ollut saanut maksua merkitylle osakepääoman korotukselle, ei ollut seurannut paikkansa pitämättömistä vakuutuksesta ja todistuksesta tai niistä seuranneista virheellisestä kaupparekisterimerkinnästä. Se, saadaanko merkintämaksu ylipäätään yhtiöön, voi sitä vastoin riippua mm. yhtiön hallituksen toimenpiteistä maksun perimiseksi taikka merkitsijän maksukyvystä.

Tämä tapaus on ensimmäistä selväpiirteisempi. Kiistatta on selvää, että tilintarkastajan tehtäviin antaessaan lausuntoa osakepääoman korotuksen yhteydessä on varmistautua siitä, että apporttina tarjotun omaisuuden käypä arvo vastaa osakepääoman korotuksen suuruutta tai sitä osaa siitä, joka apporttiomaisuudella katetaan. Ratkaisu osoittaa, että tässäkin tapauksessa asiantuntijan vastuuta katsottiin hyvin kriittisesti, eikä tarjotulla oheisselvityksellä merkitsijöiden kokonaistaloudellisesta asemasta katsottu olleen merkitystä, vaikka sillä tietenkin oma vaikutuksensa onkin esim. merkintämaksun saamismahdollisuuksiin, kuten eri mieltä olleet oikeusneuvokset totesivat. Tämäkin tapaus korostaa jälleen asiantuntijan omaa huolellisuusvelvoitetta ja samalla velvollisuutta oma-aloitteisesti ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotka hänen asiantuntemukseensa liittyen tulee ottaa huomioon tehtävää suoritettaessa. Tässä suhteessa ratkaisulinja on identtinen tilitoimistoa koskeneen tapauksen kanssa.

Sovitteluun ei perusteita

Kummassakin käsitellyssä oikeustapauksessa vaadittiin luonnollisesti joka tapauksessa korvausvastuun markkamääräistä sovittelua ja kohtuullistamista. Kummassakaan tapauksessa sellaiseen ei katsottu olevan perusteita. Tämäkin osaltaan ilmentää sitä ankaruutta ja kriittisyyttä, jolla asiantuntijapalveluiden tarjoajiin ja heidän vastuuseensa oikeuskäytännössä tällä hetkellä näytetään suhtautuvan.

Käsitellyt Korkeimman oikeuden ratkaisut osoittavat sen, että niin normaalissa kirjanpitotoiminnassa kuin laajemmin talous- ym. konsultoinnissa on noudatettava korostettua huolellisuutta, jopa yli tai ohi varsinaisen toimeksiannon rajojenkin. Ratkaisevaa on se, mitä seikkoja tavanomaisesti voidaan ko. tilanteessa asiantuntijan huomioivan asiakkaansa intressissä. Jos johonkin tällaiseen keskeiseen yksityiskohtaan ei kiinnitä huomiota, riski korvausvastuusta on olemassa, jos myöhemmin ilmenee, että tapauksesta aiheutuu taloudellisia tai muita negatiivisia seuraamuksia, ensisijassa asiakkaalle, mutta mahdollisesti myös jollekin ulkopuoliselle. Ensiarvoisen tärkeää oman vastuun kannalta on varmistautua siitä, että jälkikäteen on löydettävissä dokumentit, joilla voi osoittaa em. toimenpiteiden tultua toteutetuksi ja huolellisuusvelvoitteen siten täytetyksi. Muutoin voi käydä ikävimmällä mahdollisella tavalla, eli niin, että vastuu realisoituu siitä johtuen, että näytön puuttuessa tuomioistuin katsoo asiantuntijan jättäneen ko. toimenpiteet suorittamatta, vaikka tosiasiallisesti asianlaita ei siis näin olisikaan. Ottaen huomioon se, että Korkein oikeus on antanut kaksi käsiteltävänä olevaan asiakokonaisuuteen liittyvää ennakkoratkaisua viimeisen vuoden aikana, ja se yleisesti tiedossa oleva seikka, että kanteet erilaisia neuvonantajia, konsultteja ja muita asiantuntijapalveluja tarjoavia henkilöitä ja yrityksiä vastaan ovat lisääntyneet, osoittavat sen, että oman vastuun turvaamiseksi ei toimeksiantoja hoitaessaan voi tietyllä tavalla koskaan olla ns. ylivarovainen.





Kirjaudu sisään
LukijapalvelutMediakorttiYhteystiedotPalaute