23. toukokuuta 2017

Seura meitä Facebookilla Seura meitä Twitterilla Tilaa syöte

Share/Save
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki
18.5.2016

Toiset meistä innostuvat muutoksista herkemmin kuin toiset, mutta harva silti on heti valmis mihin tahansa muutokseen. Onnistunut muutos kun edellyttää edes jonkin verran tyytymättömyyttä: jos tuntuu siltä, että kaikki on ihan hyvin, muutokseen sitoutuminen on mahdotonta.

Ja monille meistä asiat ovat silloin hyvin, kun ne ovat niin kuin ne ovat aina ennenkin olleet. Usein on niin, että emme lainkaan huomaa, että vain harvat asiat todellisuudessa ovat niin kuin ne ovat aina ennenkin olleet. Käytännössä moni asia on muuttunut, ja jos todella pitäisi palata ajassa ja työn tekemisen käytännöissä ja työvälineissä vaikkapa kaksikymmentä vuotta taaksepäin, harva lähtisi.

Silti niissä vanhoissa hyvissä päivissä on paljon paitsi vanhaa ja vanhentunutta, myös sellaista hyvää, josta voisi ottaa oppia tähän päivään ja tulevaan.

Siinä tarvitaan mielikuvitusta, hyvää tahtoa ja suhteellisuudentajua.

Mielikuvitus, hyvä tahto ja suhteellisuudentaju ovat ominaisuuksia, joita toisilla tuntuu olevan enemmän kuin toisilla. Usein kipeissä muutostilanteissa ne kaikkein kriittisimmät ajattelevat, että muutoksen suunnittelijoilta puuttuvat nimenomaan nuo kolme ominaisuutta.

Omaan kriittisyyteensä kannattaisi kuitenkin suhtautua kriittisesti. Jos nimittäin on niin, että lähtökohtaisesti kieltää muutosta suunnittelevien mielikuvituksen, hyvän tahdon ja suhteellisuudentajun, saattaa olla että kyse on pikemminkin kyynisyydestä kuin kriittisyydestä.

Ja kyynisyydellä ei ole muutostilanteissa mitään virkaa. Se ei palvele edes vanhan säilyttämistä. Kriittisyyttä sen sijaan tarvitaan aina. On silti muistettava, että kriittisyys ja ideointi kannattaa pitää aluksi toisistaan erillään. Jos nimittäin ideoita aletaan ampua alas jo siinä vaiheessa, kun niitä on tarkoitus keksiä, tulee keksimisestä mahdotonta. Kaksi kekseliäisyyden suurinta uhkaajaa ovat hoputtaminen ja kyttääminen. Innovatiivisuus kun edellyttää rauhaa ja vapautta.

Mikään muutos ei koskaan etene suoraan muutoksen esittelystä asianosaisten välittömään innostukseen. Ihminen ei vain toimi niin. Vaikka toiset meistä innostuvat muutoksista herkemmin ja nopeammin kuin toiset, silti jokainen – se kärsimättömimmältäkin vaikuttava innostuja – tarvitsee oman prosessinsa, johon liittyy myös vanhasta luopumisen vaikeutta ja haikeutta. Se, jonka tyytymättömyys on suurempaa, luopuu vanhasta mieluummin kuin se, joka tuntee itsensä tyytyväiseksi, mutta oman luopumispolkunsa hänkin tarvitsee.

Juuri tämä selittää sen, miksi monet muutosprosessit kompastelevat: muutoksen suunnittelijat ovat usein jo kulkeneet oman alkuvastustelusta ja vanhasta irrottamisen surusta starttaavan ja kohti muutoksen hyväksymistä ja siitä innostumista kulkevan muutospolkunsa siinä vaiheessa, kun muutoksen varsinaiset toteuttajat ovat vasta oman polkunsa alkumetreillä, siellä jossa on paljon enemmän epävarmuutta, kriittisyyttä ja haikeutta kuin polun loppupäässä.

Antti Soro
Antti Soro | 23.5.2017




Kirjaudu sisään
LukijapalvelutMediakorttiYhteystiedotPalaute