Kuinka kateus kukistetaan?
Olin joskus juhlissa, jossa yhtenä ohjelmanumerona oli povaamista. Minäkin kävin sivuhuoneeseen rakennetussa povauspisteessä kuulemassa, mitä kortit kertovat elämästäni. Povaaja sekoitti pakkansa ja alkoi latoa kortteja pöydälle. Hän tuijotti niitä tarkasti, sitten hän käänsi katseensa suoraan silmiini ja sanoi: ”Siun työpaikallais on kateutta.”
Kiitin tiedosta ja ajattelin, että sen verran minäkin olisin osannut povata kenelle tahansa. Jokaisella työpaikalla nimittäin on kateutta. Se johtuu kateuden luonteesta. Jo muinaiskreikkalainen runoilija Hesiodos sanoi, että kerjäläinen kadehtii kerjäläistä ja runoilija kadehtii runoilijaa. Me emme kadehdi heitä, jotka ovat eri asemassa kuin me itse. Kateutemme kohdistuu niihin, jotka painivat kanssamme samassa sarjassa. Niihin, joiden lähtökohdat, olosuhteet ja mahdollisuudet ovat samantapaiset kuin omamme.
Kateus on kaikkein tavallisinta naapurusten, sukulaisten ja työkavereiden kesken. Ja mitä enemmän työn tekemisen kulttuuri perustuu keskinäiseen kilpailuun, sitä varmemmin kateus saa ravintoa ja pystyy jäytämään iloa, intoa ja sitoutumista.
Epävarma johtajuus ilmenee usein joko työntekijöiden eriarvoisena kohteluna tai tasapäistämisenä. Sekä suosikkijärjestelmät että tasapäistäminen ruokkivat kateutta. Yksilöiden onnistumisia ei nähdä yhteisinä saavutuksina vaan henkilökohtaisena uhkana pudotuspelissä, jonka finaalissa työtoverit ovat toinen toisensa vaarallisimpia kilpailijoita. Sellaisessa yhteisössä pantataan tietoa ja osaamista eikä tehdä rakentavaa yhteistyötä. Kekseliäisyys kuolee.
Kateuden myrkyttämässä työyhteisössä aletaan pelätä jopa onnistumisia – onnistumiset kun herättävät kollegoissa kateellisia reaktioita.
Hyvässä työyhteisössä taas suostutaan siihen, että toiset ovat työssään erinomaisia ja ymmärretään, että toisten erinomaisuus ei ole pois heiltä, jotka ovat hyviä tai keskinkertaisia. Päinvastoin – suotuisissa oloissa hyvät ja keskinkertaiset oppivat erinomaisten kollegoidensa onnistumisista.
Kaikki, mikä näyttää kateudelta tai pannaan sen piikkiin, ei välttämättä kuitenkaan ole kateutta. Suuttuminen epäoikeudenmukaisuudesta on oikeudentuntoa eikä mitään kateellisten panettelua. Kateudesta syytteleminen ei ylipäänsä johda koskaan toivottuun lopputulokseen, oli se sitten aiheellista tai ei. Kateuden kimppuun on käytävä toisin keinoin.
Miten kateus sitten kukistetaan? Paljon on kiinni siitä, kuinka reiluksi ja oikeudenmukaiseksi työyhteisö koetaan. Jos yrityksen johtamistapa ja arkinen vuorovaikutus viestivät yhdenvertaisuudesta, arvostuksesta ja kunnioituksesta, se varmasti heijastuu myös tapaan, jolla työntekijät suhtautuvat toinen toisiinsa.
Kateutta ei voi poistaa, sen kanssa täytyy vain opetella tulemaan toimeen. Se pitää kesyttää. Sitä paitsi kateuteen liittyy myös hyvää – se nimittäin syntyy osittain ihailusta. Avainkysymys on siinä, miten minä suhtaudun toisen hyvään, haluanko tuhota sen vai haluanko oppia siitä.
