Ajattelemisen, tuntemisen ja kokemisen vapaus

11.8.2014
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki

Kesällä Porin SuomiAreenassa arkkipiispa Kari Mäkinen keskusteli kolmen teologian opiskelijan kanssa. Nämä opiskelijat eivät olleet ihan eilisen teeren tyttöjä ja poikia, yksi heistä oli suuren puolueen puoluesihteeri, toinen useamman kauden kansanedustajana toiminut maatalon emäntä ja kolmas oli eräs Suomen eniten levyttäneistä rokkareista.

SuomiAreena kokoaa monenlaista päättäjää ja vaikuttajaa kesäiseen kaupunkiin moikkailemaan toisiaan punaisissa housuissa (miehet) ja kevyissä kesämekoissa (naiset) ja käymään siinä sivussa toisinaan aika kiinnostavia keskusteluja. Arkkipiispan juttutuokio Timo Laanisen, Kirsi Ojansuu-Kauniston ja Kari Peitsamon kanssa kuului päivien kiinnostavimpiin.

Nelikko puhui torilla mikrofoniin asioita, joista suomalaisessa elämänmuodossa tavataan vaieta tai puhua korkeintaan pienessä porukassa ja aika pienellä volyymillä. He puhuivat uskosta Jumalaan, he miettivät mitä he kirkolta toivovat ja millaisesta kirkosta unelmoivat, he puhuivat siitä, mikä elämässä on viime kädessä niin totta ja tärkeää, että sen edessä ei voi kuin vaieta. 

Vierastan julkista uskontovouhotusta ja arvostan pyhää arkuutta. Silti häpeämättömän uskonnollinen meininki on toisinaan tavattoman virkistävää. Silloin, kun siitä puuttuu kaikenlainen manipuloimisen, käännyttämisen ja vonkaamisen tuntu. Silloin, kun puhutaan suoraan ilman, että oltaisiin ostamassa tai myymässä yhtään mitään.

“Jotta voi elää vahvasti, täytyy olla sinut kuoleman kanssa”, sanoi Kirsi Ojansuu-Kaunisto ja puhui armon merkityksestä elämän haaksirikoissa ja särkymisissä. Eräänlaiset sinunkaupat kertoi Timo Laaninen tehneensä vuonna 1987, kun hänen oma lapsensa kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä. Laaninen sanoi, ettei ole milloinkaan kokenut Jumalan olevan niin lähellä kuin silloin.

Näiden teologianopiskelijoiden keskustelu arkkipiispan kanssa ei ollut suorasukaisesta kristillisyydestään huolimatta lainkaan vaivaannuttavaa. Tosin vaatimattomaksi mieheksi tunnettu arkkipiispa Mäkinen vaikutti välillä hieman vaivaantuneelta, kun opiskelijat niin häntä kehuivat. Peitsamo oli tehnyt laulunkin arkkipiispasta.

“Kristinusko merkitsee minulle ajattelemisen, tuntemisen ja kokemisen vapautta”, kiteytti Kari Mäkinen. Monen kuva kirkosta ja kristinuskosta on toisenlainen, mutta kesäisenä iltapäivänä Porissa vaikutti siltä, että tämän päivän kirkko näyttää yhä enemmän itseltään ja että kuva ihmisten syntejä vahtaavasta kirkosta synkkine mustakaapuviranhalitijoineen on karikatyyri, josta ei enää tunnista kuvan mallia. Mustia kaapujakaan ei ole luterilaisissa kirkonmenoissa näkynyt vuosikymmeniin.

Monista hyvistä puheenvuoroista minun sieluni pohjalle jäi erityisesti kytemään Kari Peitsamon lausahdus, että kyyninen ihminen ei anna itselleen lupaa toivoa.

Se se on se minunkin peruskiusaukseni, kyynisyys. Ettei enää usko hyvän mahdollisuuteen, ettei enää uskalla toivoa.

Paljon luetun Raamatun katkelman mukaan nämä kolme pysyvät: usko, toivo ja rakkaus. Ja apostoli Paavali kirjoitti, että suurin niistä on rakkaus. Mutta on se toivokin aika suuri. Se voi elää silloinkin, kun usko ja rakkaus kituvat henkitoreissaan. 

Ehkä usko, toivo ja rakkaus eivät olekaan kolme eri asiaa. Ehkä ne ovat yksi ja sama: usko näyttää toivolta ja rakkaudelta, rakkaus uskolta ja toivolta, ja toivo näyttää uskolta ja rakkaudelta.

Jaakko Heinimäki 
jaakko.heinimaki@saunalahti.fi

NäkökulmiaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki