23. toukokuuta 2017

Seura meitä Facebookilla Seura meitä Twitterilla Tilaa syöte

Share/Save

Suomen merkittävin ongelma on väestön vanhenemisesta aiheutuva julkisen talouden alijäämän kasvu. Se ei vielä näy täydellä painolla julkistalouden tasapainossa, koska huoltosuhteen muutos on vasta alkanut. Heikkeneminen jatkuu kuitenkin koko alkaneen ja seuraavan vuosikymmenen. Julkistalous heikkenee rakenteellisesti joka vuosi tästä eteenpäin. ”Kestävyysvajeella” tarkoitetaan tulevaisuudessa tapahtuvasta julkistalouden heikkenemisestä johtuvaa sopeutumistarvetta, nykyhetkellä arvioituna. Jos kestävyysvaje on nolla – mikä useimmissa Euroopan kansantalouksissa edellyttää julkistalouden rakenteellista ylijäämää tässä ja nyt – julkistalous on niin vahva, että tuleva väestön vanheneminen ei edellytä enää lisäsopeutumistoimia.

Arviot Suomen kestävyysvajeesta vaihtelevat yhden ja kuuden prosentin välillä, BKT-osuudella arvioiden. Miljardeissa vastaava haarukka on noin kahdesta miljardista eurosta 12 miljardiin. Arvioiden erot johtuvat pää­asiassa siitä, miten eliniän keskimääräisen pitenemisen tuomat uudet elin­vuodet jakautuvat terveisiin ja sairaisiin. Suureen kestävyysvajearvioon päädytään, jos oletetaan että sairastavuus kussakin ikäluokassa säilyy eliniän pidentyessä samana kuin ennen. Jos taas ajatellaan, että sairastavuus lisääntyy vasta pidentyneen eliniän loppu­vaiheessa ja ”lisävuodet” ovat terveitä vuosia, väestön ikääntyminen ei paljon rasita ­julkisia terveysmenoja. Tällöin päädytään alhaiseen kestävyys­vajeen ­arvioon. ­Totuus lienee jossain välimaastossa. Vaikka elinikä pitenee, esimerkiksi syöpien esiintyvyys kasvaa edelleen noin 60 ikävuoden jälkeen. Pidentynyt elinikä tulee varmaan lisäämään hoidoltaan ”kalliiden” kansantautien – dementian, diabeteksen, syöpien ja sydän­tautien – kokonaismääriä.

Työllisyyden lisääminen on tepsivin tapa pienentää kestävyysvajetta. Kun työikäisten ja eläke­ikäisten suhdeluku muuttuu, muutosta voidaan hillitä nostamalla työllisyysastetta työikäisten parissa. Tämä lisää tuotantoa ja verotuloja, eli resurssipohjaa, sekä kotitalouksissa että julkistaloudessa. Työllisyyden pysyvä lisääminen edellyttää työn tarjontaa kasvattavia päätöksiä – eläke­iän nostamista, maahanmuuton lisäämistä, opintotuen ja perhetukien uudistamista ja sosiaaliturvan muuttamista aktivoivammaksi.

Tällaiset päätökset ovat poliittisesti vaikeita kaikille puolueille, koska äänestäjät eivät riittävästi ymmärrä ja hyväksy niiden perusteluja. Päätösten nihkeys ei kuitenkaan liity vain poliittisen rohkeuden niukkuuteen, vaan myös perisuomalaiseen ajattelutapaan, jonka mukaan talouden resurssien niukkuudessa on aina kysymys puuttuvista investoinneista ja riittämättömästä yritystoiminnasta. Siksi nyt päättyneessä kehysriihessäkin, sekä ylipäänsä viime vuosien talous­politiikassa, on tehty paljon yritystoiminnan kannattavuutta parantavia toiveikkaita päätöksiä, mutta työn tarjonnan edistämisessä ei ole tapahtunut yhtä paljon.

Suomessa siis uskotaan elinkeinopolitiikkaan. Käsitys on perua kekkoslaiselta teollistamisen­ aikakaudelta – ajalta ennen 1990-luvun lamaa – jolloin taloutemme ei ollut integroitunut kansain­välisiin pääomamarkkinoihin ja jolloin alkutuotannon parissa, maaseudulla oli yllin ­kyllin nuorta työvoimaa valmiina siirtymään teollisuuteen ja palveluihin. Ulkomaisia investointeja oli tarjolla niukasti, ja talouskasvua todella rajoitti investointitoiminta.

Nyt eletään aivan toisenlaista aikaa. Ihmiset ovat niukka tekijä ja huoltosuhde heikkenee, mutta jos työhaluisia ihmisiä on tarjolla, investoinnit voivat tulla vaikka mistä päin maailmaa. Kun tätä vastaava ajattelutapojen muutos pikku hiljaa lyö läpi, päästään Suomessakin tehokkaasti korjaamaan kestävyysvajetta – aktiivisen työntarjontapolitiikan avulla.

 

Juhana Vartiainen
ylijohtaja
VATT

 

Antti Soro
Antti Soro | 23.5.2017




Kirjaudu sisään
LukijapalvelutMediakorttiYhteystiedotPalaute